Isän suru

Isän suru alkaa yhtä lailla sokista ja traumasta. Isä voi kokea kohtuun kuolleen lapsen menetyksen hyvin hämmentävänä ja epäillä vanhemmuuttaan suhteessa lapseen, kun isällä ei ole ollut suoraa kontaktia häneen. Isä miehenä saattaa asettua tai joutuu ottamaan suruunsa etäisemmän roolin ja on arjessa korostuneen toimiva ja tekevä. Isästä voi tuntua, että hän jää ulkopuoliseksi, kun ympäristön huoli kohdistuu äitiin. Tällöin isä voi kokea tehtäväkseen ainoastaan tukea äitiä ja perhettään parhaan kykynsä mukaisesti.

Toimivan ja vahvan roolin ylläpitäminen on raskasta. Isä voi joutua pidättelemään kaikkea pahaa oloa sisällään ja oma kipu saattaa jäädä kohtaamatta. Toimivan roolin ottava isä saattaa mennä hakkaamaan halkoja, lähteä lenkille tai ajaa pitkiä matkoja autolla ja miettiä suruaan. Isälle voi olla hyvin tärkeää tehdä lapselleen arkku puusta tai päällystää pieni pahvilaatikko arkun näköiseksi.

Isän suremisen kanavat voivat olla erilaiset kuin äidillä. Isällä voi olla hyvin ahdistavia yhä uudelleen mieleen palaavia kuvia tapahtumista, joissa hän ei voinut tapahtumien kululle mitään ja tunsi itsensä voimattomaksi. Isällä voi olla sekä kehollisia että psyykkisiä oireita erityisesti silloin, kun on palattu arkeen. Isä ei välttämättä liitä oireitaan suruunsa eikä tiedä mikä häntä vaivaa, mutta hän voi huonosti. 

Isä tarvitsee oman tilan surulleen. Todellisuudessa hänellä on oma voimakas surunsa, mutta sille ei välttämättä juuri ole tilaa niin perheessä kuin työyhteisössäkään. Isälläkin voi olla tarve puhua ja olisi tärkeää, että läheisistä löytyisi joku, jonka kanssa ajatuksia voisi jakaa.

Isän ja äidin surun aikataulut ovat usein erilaiset. Isä saattaa hallita ajatuksiaan ja suruun liittyviä tunteitaan äitiä varhemmin, mutta suru kulkee silti mukana pitkän aikaa. Isän toimintakyky palaa usein äitiä varhemmin ja niin isä palaa työhön. Äiti saattaa aluksi hätääntyä, kun isä ei puhu surustaan tai kuolleesta lapsestaan eikä suostu lähtemään mukaan esimerkiksi sururyhmään. Isän vuoro saattaa tulla myöhemmin eikä häntä saisi painostaa. Isä aloittaa avoimemman suremisen sitten, kun on sen aika. Joskus se voi olla vasta vuosien päästä, kun äiti on jo selvinnyt pahimmasta.

Tärkeää olisikin voida antaa tilaa sekä äidin että isän erilaisille tavoille surra menetystä, mutta myös pystyä jakamaan kokemuksiaan. Lapsen menetys on parisuhteelle koetinkivi, josta ei aina selviä parhaimmalla tavalla. Lapsen menetys ja surun jakaminen voivat kuitenkin myös syventää suhdetta entisestään ja opettaa vanhemmille uusia puolia toisistaan.

 

Ensimmäisen lapseni sain syliini vain kuolleena. Ainoat kohtaamiseni pienen tyttäreni kanssa olivat karussa sairaalan synnytyshuoneessa ja myöhemmin samaisen sairaalan pienessä kappelissa. Kappelissa lapseni makasi pienessä arkussaan jo kylmenneenä, mutta kuvan kauniina. Kuoleman jälkeen syntyneet verestävät haavat eivät näkyneet yhtä selvästi kuin heti synnytyksen jälkeen. Kappeliin en muistoissani kuitenkaan palaa yhtä halukkaasti, yhtä lämpimästi enkä yhtä usein siihen karuun sairaalan synnytyshuoneeseen, jossa tyttäreni lepäsi sylissäni kaikki haavansa selvästi näkyvissä. Kappelissa tyttäreni oli poistunut luotani, niin tunsin, ja jäljellä oli vain pohjaton suru ja lohduton kaipuu. Vastasyntyneenä, vielä kohdunlämpöisenä, hän oli minulle niin todellinen ja niin kaunis, kuin ihminen vain voi olla. Kun pidin tytärtäni sylissäni odotin koko ajan hänen avaavan silmänsä, liikuttavan sormeaan tai päästävän äänen, vastasyntyneen itkun. Liikkumattomuus ja hiljaisuus säilyivät rikkoutumatomina. Elinmerkkien odotus, vaikkakin toivoton, sen toki tiesin, ei silti tuntunut lohduttomalta, niin kauan kuin hän oli luonani. Synnytyssairaalan lämpimässä kohtaamisessa syntyneeseen tunnelmaan kykenen nykyään palaamaan, kun käyn lapseni haudalla. Toivo on toki mennyt, mutta tilalle on tullut hyväksyminen. Tämä hyväksyminen ei ole hänen kuolemansa hyväksymistä, vaan konkreettisen tapahtuman hyväksymistä, kuoleman peruuttamattomuuden hyväksymistä. Lapseni menetti sen, mikä on kaikessa tärkeintä, elämän. Sitä en voi, enkä halua hyväksyä. Tapahtuman hyväksymisen kautta voin taas surra tytärtäni kuten silloin, siellä sairaalan pienessä ja karussa synnytyshuoneessa. Pohjattoman surun synnyttämä voimattomuus esti minua pitkään kohtaamasta häntä sellaisena kuin hän oli ja yhä on, rakkaana ja korvaamattomana. Suru ei ole enää lohdutonta, vaan pystyn jo näkemään hänen elämänsä ja lyhyen kohtaamiseni hänen kanssaan kauniina asiana. Ainoat kohtaamiseni tyttäreni, vaikkakin kuolleen tyttäreni kanssa, kuuluvat elämäni tärkeimpien ja ihanimpien kokemusten joukoon. Niitä en vaihtaisi pois mistään hinnasta. Näistä kohtaamisista on nyt kulunut yli vuosi ja uusi lapsi kasvaa vaimoni kohdussa. Kauan odotettu kaipaus lapsesta, jonka hengityksen voin tuntea pitäessäni häntä sylissäni ja jonka katseen voin kohdata häntä ihastellessani, on nyt toivottavasti lähitulevaisuudessa vihdoin täyttymässä. Tämän odotuksen keskellä haluan sanoa sinulle rakas esikoiseni: "Toinen lapsi ei koskaan tule korvaamaan sinua. Tulet aina säilymään sydämessäni tasavertaisena muiden rakkaimpieni rinnalla." - Isä, 32v. -