Lääketieteellisin perustein suositellaan, että kuollut lapsi synnytetään alateitse, mikäli se on mahdollista. Alatiesynnytyksessä äidin kivunhoito voi olla normaalia tehokkaampaa. Kuolleen lapsen synnytys on muutenkin suoraviivaisempaa kuin elävän lapsen synnytys, sillä lapsen voinnin valvonnasta ei tarvitse huolehtia. Keisarileikkauksen eli sektion syynä voi olla äidin terveyttä tai henkeä uhkaava tila, esimerkiksi runsas verenvuoto istukan irtoamisen takia, hyvin vaikea raskausmyrkytys, tai synnytyseste, kuten sikiön poikkitila tai täydellinen eteisistukka. Joskus sektio tehdään myös hätäsektiona, kun vauvan pelastamista vielä yritetään (äkilliset muutokset ktg-käyrissä tai muu hätätilanne).
Useimmat äidit perheineen haluavat synnyttää menehtyneen lapsen mahdollisimman pian. Synnytyksen käynnistykseen ei kuitenkaan ole välitöntä kiirettä, sillä hyytymistekijähäiriöt (verenvuotoon liittyvät riskit) kehittyvät vasta 4-5 viikon kuluttua. Kuolleen lapsen ripeä synnyttäminen näyttäisi kuitenkin vähentävän merkittävästi äidin ahdistusta. Synnytyksen käynnistystapa riippuu raskauden kestosta ja kohdunsuun kypsyydestä. Mikäli kohdussa on jo arpi (aikaisempi keisarileikkaus tai kohtumyooman poisto), käynnistäminen tehdään rauhallisemmin.
Mikäli kohdunsuu on riittävän kypsä (3-4 cm auki), synnytys voidaan käynnistää sikiökalvojen puhkaisulla. Useimmiten näin ei kuitenkaan ole, vaan kohdunsuuta joudutaan kypsyttämään lääkkeillä. Kohdunsuuta kypsyttelevinä lääkkeinä käytössä on synteettisia prostaglandiineja (esimerkiksi Cytotec) niiden tehokkuuden vuoksi. Esteenä niiden käytölle voi olla harvinainen yliherkkyys, vaikea sydän- ja verisuonisairaus tai vaikea keuhkosairaus (astma). Lääkettä annostellaan nieltävänä tablettina tai emättimeen kohdunsuun lähelle tietyin aikavälein. Kohtuun menehtyneen lapsen synnytys voidaan käynnistää myös suoraan oksitosiinilla. Käynnistymisen onnistuminen oksitosiinilla on yksilöllistä, ja sen käytössä noudatetaan varovaisuutta, jotta vältetään liian voimakkaat supistukset.
Vaikka kuolleen lapsen synnyttäminen alateitse voi kuulostaa epämiellyttävältä ja käsittämättömältä, myöhemmin synnytyksestä saattaa muodostua tärkeä kokemus. Näin äidille ja perheelle konkretisoituu, että perheeseen on syntynyt lapsi ja äiti on synnyttänyt lapsensa. Lisäksi alatiesynnytyksessä tulehdusriski on pienempi ja toipuminen on usein nopeampaa kuin sektiosta.
Kotiutus synnytyksen jälkeen voi tapahtua mahdollisimman pian, äidin voinnin mukaan. Synnytyksen jälkeen, ennen sairaalasta lähtöä äiti saa prolaktiinin erityksen estävän lääkkeen maidon erityksen lopettamiseksi. Joskus maito voi nousta rintoihin lääkkeestä huolimatta, tällöin äiti voi ottaa yhteyttä synnytyssairaalaan lisäohjeiden saamiseksi. Mikäli synnytyksestä tai sairaalassa vietetystä ajasta tulee kotiin palattua kysymyksiä tai nousee vielä halu keskustella tapahtumista, on se mahdollista. Esimerkiksi synnytystä/sektiota voi käydä läpi kätilön/lääkärin kanssa vielä myöhemminkin. Äidin tai muun perheen kannattaakin ottaa lapsen kuoleman ja synnytyksen jälkeen yhteyttä sairaalaan ja heitä hoitaneisiin henkilöihin, mikäli siltä yhtään tuntuu. Tapahtumat lapsen kuolemasta syntymiseen ja äidin kotiutumiseen etenevät joskus nopeastikin ja jälkeen päin voi tulla mieleen asioita, joihin haluaa vielä vastauksia. Kaikki mieltä painavat asiat kannattaa käydä läpi niin monta kertaa kuin se on tarpeellista - lapsen kuolema kohtuun on pelottavaa ja ahdistavaa, eikä sen kanssa kannata jäädä yksin.
Sairaalassa synnytystä odotellessa tai sen jälkeen on usein mahdollista myös tavata sairaalapastori, sosiaalityöntekijä ja psykologi tai psykiatri. Kaikki apu kannattaa ottaa vastaan, vaikka se ei sillä hetkellä tuntuisikaan tarpeelliselta tai ajankohtaiselta.
Kun lapsi oli todettu kuolleeksi, olisin vain halunnut, että se olisi yhtäkkiä itsestään saatu katoamaan vatsastani. Tai että olisi vaan saman tien leikattu pois. Kuolleen lapsen synnyttäminen tuntui ylimääräiseltä rangaistukselta sen päälle, että lapsi nyt kerran oli kuollut. Meille annettiin mahdollisuudeksi joko käydä kotona nukkumassa ja tulla aamulla takaisin sairaalaan tai jäädä saman tien - joka tapauksessa käynnitys alotettaisiin vasta aamulla. Päätimme lähteä kotiin, mikä oli loppujen lopuksi hyvä ratkaisu. Sai yrittää sisäistää asian tutussa ympäristössä, googlata, lähettää viestejä läheisille. Oli myös parempi mennä sairaalaan uudelleen tietäen, että sinne mennään synnyttämään ja luopumaan vauvasta. Edellisenä päivänä olimme menneet sinne iloisina töiden jälkeen normaalille neuvolakäynnille. Synnytys käynnistyi varsin nopeasti, mutta käynnistyslääkkeet saivat minut pahoinvoivaksi ja kuumeiseksi. Siltä osin kokemus oli kammoittava -en voinut liikkua vaan olin raatona sängyssä kipujen kanssa. Kun lopulta sain epiduraalin, sekin meni väärään paikkaan ja halvaannutti jalkani, muttei vienyt kipua pois. Olin entistä invalidimpi. Ei puhettakaan oman kehon haltuunottamisesta. Silti, kummallista kyllä, synnytys oli positiivinen kokemus ja se oli kaiken kamaluuden keskellä se paras asia mitä tapahtui. Ehkä siksi, että synnytys oli ensimmäiseni ja tähän mennessä myös ainoa. Se oli juuri minun lapseni syntymä, ja siksi hieno. Se on ainoa hetki, kun olen ollut syntyneen lapseni kanssa ja saanut pidellä häntä. Sillä hetkellä myös konkretisoitui se, mitä olen menettänyt ja mitä tulen kaipaamaan ja suremaan. Vaikka se ehkä kuullostaa entistä surullisemmalta, on siinä minulle samalla surun kauneus ja ainutkertaisuus. Jos vauva olisi vain hävinnyt jonnekin kuten alunperin toivoin, olisin jäänyt tästä paitsi. -Äiti, 35v.- Esikoisen kuoleman kaikessa järkyttävyydessään synnytys oli asioista kaikkein kaunein. Nopeaa se ei ollut, keskiviikosta lauantaihin pienokaisen syntymää odotettiin. Ensimmäiset yöt kotona, kun käynnistyslääkkeet eivät vaikuttaneet, kolmas yö jo sairaalassa. Kun supistuksen vihdoinkin alkoivat, kaikki sujui oppikirjojen mukaan. Kivun kestin hymyillen, sillä tiesin sen jälkeen saavani tyttäremme syliini ensimmäistä - ja viimeistä - kertaa. Olin odottanut synnytystä jo alkuraskaudesta saakka, halusin kokea sen. Lapsen kuolema ei sitä muuttanut. Sain epiduraalin ja kivunlievityksestä huolehdittiin juuri niin kuin halusin. Olin ylpeä ja onnellinen saadessani ponnistaa lastamme maailmaan, tunsin itseni äidiksi ensimmäistä kertaa. Minä todella synnytin - ja olen äiti. - Äiti, 21v. -
Kun lapsi oli todettu kuolleeksi, olisin vain halunnut, että se olisi yhtäkkiä itsestään saatu katoamaan vatsastani. Tai että olisi vaan saman tien leikattu pois. Kuolleen lapsen synnyttäminen tuntui ylimääräiseltä rangaistukselta sen päälle, että lapsi nyt kerran oli kuollut. Meille annettiin mahdollisuudeksi joko käydä kotona nukkumassa ja tulla aamulla takaisin sairaalaan tai jäädä saman tien - joka tapauksessa käynnitys alotettaisiin vasta aamulla. Päätimme lähteä kotiin, mikä oli loppujen lopuksi hyvä ratkaisu. Sai yrittää sisäistää asian tutussa ympäristössä, googlata, lähettää viestejä läheisille. Oli myös parempi mennä sairaalaan uudelleen tietäen, että sinne mennään synnyttämään ja luopumaan vauvasta. Edellisenä päivänä olimme menneet sinne iloisina töiden jälkeen normaalille neuvolakäynnille. Synnytys käynnistyi varsin nopeasti, mutta käynnistyslääkkeet saivat minut pahoinvoivaksi ja kuumeiseksi. Siltä osin kokemus oli kammoittava -en voinut liikkua vaan olin raatona sängyssä kipujen kanssa. Kun lopulta sain epiduraalin, sekin meni väärään paikkaan ja halvaannutti jalkani, muttei vienyt kipua pois. Olin entistä invalidimpi. Ei puhettakaan oman kehon haltuunottamisesta. Silti, kummallista kyllä, synnytys oli positiivinen kokemus ja se oli kaiken kamaluuden keskellä se paras asia mitä tapahtui. Ehkä siksi, että synnytys oli ensimmäiseni ja tähän mennessä myös ainoa. Se oli juuri minun lapseni syntymä, ja siksi hieno. Se on ainoa hetki, kun olen ollut syntyneen lapseni kanssa ja saanut pidellä häntä. Sillä hetkellä myös konkretisoitui se, mitä olen menettänyt ja mitä tulen kaipaamaan ja suremaan. Vaikka se ehkä kuullostaa entistä surullisemmalta, on siinä minulle samalla surun kauneus ja ainutkertaisuus. Jos vauva olisi vain hävinnyt jonnekin kuten alunperin toivoin, olisin jäänyt tästä paitsi. -Äiti, 35v.-
Esikoisen kuoleman kaikessa järkyttävyydessään synnytys oli asioista kaikkein kaunein. Nopeaa se ei ollut, keskiviikosta lauantaihin pienokaisen syntymää odotettiin. Ensimmäiset yöt kotona, kun käynnistyslääkkeet eivät vaikuttaneet, kolmas yö jo sairaalassa. Kun supistuksen vihdoinkin alkoivat, kaikki sujui oppikirjojen mukaan. Kivun kestin hymyillen, sillä tiesin sen jälkeen saavani tyttäremme syliini ensimmäistä - ja viimeistä - kertaa. Olin odottanut synnytystä jo alkuraskaudesta saakka, halusin kokea sen. Lapsen kuolema ei sitä muuttanut. Sain epiduraalin ja kivunlievityksestä huolehdittiin juuri niin kuin halusin. Olin ylpeä ja onnellinen saadessani ponnistaa lastamme maailmaan, tunsin itseni äidiksi ensimmäistä kertaa. Minä todella synnytin - ja olen äiti. - Äiti, 21v. -
Synnytys käynnistyi kotona "menkkajomotuksella" alavatsalla sunnuntaina iltapäivällä. Kunnon supistukset alkoi ennen puoli kuutta ja saman tien ne tuli varmaan parin-kolmen minuutin välein, ei siinä enää kelloa kyennyt kattelemaan. Soitin miehelleni että olisi hyvä alkaa tulemaan kotiin. Miehen tullessa kotiin olin jo tosi kipeä, lähdimme sairaalaan. Sairaalaan sisäämennessä kätilö etsi vauvan sykettä, näytti 120. Ensin kätilö kokeili minun kättä, mä en hölmö tajunnut, että ne tarkisti että ei siellä ole kuin yksi syke enää. "ihan hyvä syke on", kätilö hymyili rauhoittavasti ja lähti hakemaan lääkäriä. Lääkäri totesi tilanteen, ei lapsen sykettä, mentiin ultraan ja oli puhetta, että synnytys käynnistellään todenteolla vasta aamulla. Papereissa lukee että ultraus keskeytettiin äidin järkytyksen vuoksi. Itse en muista muuta kuin että en halunnut nähdä ultrassa kuollutta lasta. Supistukset oli sen verran voimakkaita, että totesivat vauvan syntyvän jo yöllä ja pääsimme synnytyssaliin. Sain puudutteita ja ne helpottivat. Synnytys eteni nopeasti, vain ponnistusvaihe tuntui pitkältä. Kun tyttö syntyi, mielessä kävi hetken ajatus, "huuda nyt kulta rakas huuda", mutta ei se huutanut. Hiljaisuus sattui korviin. Kätilö kysyi haluanko tytön syliin ja tottakai halusin! Halusin kuitenkin hetken levätä ja kerätä voimia, olin niin väsynyt.Hetken levättyäni sain tytön syliin, se oli ihana hetki! Ihanin. Ei edes itkettänyt, olin onnellinen omistani. Siinä me olimme, meidän perhe. Saatiin olla kolmestaan ihan rauhassa, ottaa valokuvia ja sylitellä. Kun olimme "valmiita", tyttö vietiin pois, mutta meille kerrottiin, että saadaan häntä vielä nähdä kun halutaan. Mieheni sai jäädä osastolle, saimme oman huoneen, nukuimme vierekkäin. Kuulimme vauvojen itkevän tauotta. Siihen tottui, turtui. Olisin halunnut kotiin jo seuraavana iltana, mutta ei päästetty. Kotiin lähdettiin lopulta tiistai-iltapäivänä, silloin olin jo ihan valmis kotiin, kunhan ei vain ketään tarvinnut nähdä. - Äiti, 26v.-