Poikamme tarina

"Pieni enkeli tuli meille, hymyili, ja kääntyi pois."

ja olen niin hirveän pahoillani, että tämänkaltaisen tarinan ikinä joudun kirjoittamaan. Meidän pieni poika syntyi marraskuussa 2009 enkelipoikana. Raskausviikkoja oli koossa jo 41+3. Olin voinut koko raskausajan erinomaisesti. Vauva oli ilmeisesti menehtynyt kohtuun päivää ennen syntymää tai edeltävänä yönä. Sitä ennen kaikki oli vielä hyvin, sydänäänet kuuluivat neuvolassa, tunsin liikkeet, mutta maanantaiaamuna liikkeitä ei tuntunut, eikä sairaalaan tultaessa sydänääniä enää kuulunut.

Olimme sunnuntaina olleet viettämässä isänpäivää, ja tunsin supisteluita pitkin päivää. Soitin illalla synnytysosastollekin, ja kyselin että joko pitäisi tulla näytille, kun supistuksia tulee viiden minuutin välein. Ohjeeksi sanottiin, että ole kotona vaan niin kauan kuin kipua kestät. No, minä kestin hyvin ja menin sitten nukkumaankin. Esikoisen jätimme mummolaan hoitoon, kun ajattelimme, että kyllä se lähtö yöllä varmaan tulee. Nukuin yön ihan rauhassa, tunsin yöllä liikkeitäkin ja vasta maanantaiaamulla herätessäni en tuntenut niitä enää. Söin aamupalaa ja kävin suihkussa, ja sen jälkeen sanoin miehelle, että ei tässä varmaan mitään hätää ole, mutta mennään varmuuden vuoksi käymään sairaalassa. Supistukset olivat edelleen ihan siedettäviä, mutta huolestuin niiden liikkeiden tuntumattomuudesta. Tai oikeastaan siitä, että liikkeiden laatu oli muuttunut, tunsin sellaista "ajelehdintaa", mutta en potkuja.

Sairaalassa pääsin nopeasti ktg-käyrälle, ja kätilö löysikin hetkittäin sydänäänet. Mutta ne kuuluivat ihan eri paikasta kuin aina aikaisemmin neuvolassa ja aloin epäillä, että ne ovat minun sydämeni äänet. Sitten minut vietiinkin kiireellä ultrahuoneeseen jossa lääkäri melko pian totesi, että hän on hirveän pahoillaan, mutta sydänääniä ei kuulu eikä sydän enää lyö. Siinä kohdin taisi omakin sydämeni jättää lyöntejä väliin ja aloimme miehen kanssa itkeä. Miten onnellinen odotus voikin muuttua hetkessä elämän pahimmaksi painajaiseksi.

Olen luonteeltani tiedonhaluinen ja halusin heti kysyä ja yrittää ymmärtää, mitä meille on tapahtunut. Kyselin asiasta kaiken mahdollisen, sillä en toisaalta voinut uskoa tapahtunutta millään todeksi. Kuinka usein näitä tapahtuu, miten synnytetään, mistä tämä voisi johtua? Kysymyksiin onneksi vastattiin hyvin ja meistä pidettiin sairaalassa hyvää huolta. Ensimmäinen toimenpide ultrauksen jälkeen oli lapsivesinäytteen otto. Sen avulla voitaisiin saada lisätietoja lapsen voinnista ennen kuolemaa ja näyte pitää ottaa ennen synnytystä. Suostuin kaikkeen ja halusin kaiken mahdollisen avun. Ajattelin, että nyt on se hetki, jolloin en omin voimin pärjää, vaan otan kaiken mahdollisen avun vastaan. En edes yritä mitään muuta. Elämä laittoi aikaisemmin onnellisuuskuplassa eläneen kolmekymppisen naisen kerralla polvilleen.

Synnytys oli pitkä ja raju, mutta fyysisesti selvisin siitä hyvässä kunnossa, ainakin näin jälkikäteen ajatellen. Minulle ei tullut mitään haavoja eikä tikkejä, joten normaaleilla kipulääkkeillä siitä toivuttiin. Sairaalan kätilöt tekivät hienoa työtä ja pitivät meistä hyvää huolta. He tsemppasivat (no, lähes pakottivat) meitä normaaliin synnytykseen, sillä leikkaukseen tuossa tilanteessa ei helposti ryhdytä. Syynä on suurentunut infektioriski, pitkä toipumisaika sekä mahdolliset tulevat raskaudet. Synnytys käynnistettiin, ja se ei meinannut millään käynnistyä. Ensimmäinen käynnistyslääke (cytotec) annettiin maanantaiaamulla ja vasta tiistai-iltapäivänä poikamme syntyi. Siihen väliin mahtui useita kipeitä tunteja, sillä supistukset jatkuivat koko tuon ajan aiheuttaen palelua, pahoinvointia ja horkkamaista tärinää. Kun ponnistusvaihe alkoi, niin kaikki alkoi helpottaa. Synnytys ei kokonaisuutenakaan ollut niin rankka, kuin mitä oli tieto siitä, että vauva ei enää elä.

Synnytyksen jälkeen sain vauvan syliini, samoin isä. Sitten ei ollut mikään kiire. Hän näytti levolliselta, eikä ollenkaan pelottavalta tai siltä että hänellä olisi ollut kipuja. Minua ei siinä vaiheessa itkettänyt yhtään, vaan tutkin pieniä sormia ja varpaita, ne olivat samanlaiset kuin hänen sisaruksellaan. Samoin suu muistutti kovasti sisaruksensa suuta. Nenä oli pieni nykerö ja hänellä oli myös vaalea siilitukka. Kaunis vauva, ja oli ihan hirveän surullista että emme saaneet häntä kotiin emmekä oppineet tuntemaan häntä. Se tuntuu edelleen tosi pahalta. Otimme hänestä myös valokuvia, jotta muisto säilyy konkreettisemmin. Hänet myös mitattiin (3,6kg ja 54cm). Saimme hyvästellä hänet myös vielä sen jälkeen, kun hänet oli kapaloitu ja laitettu pieneen pahviarkkuun. Se oli maailman surullisin näky. Sen jälkeen hänet vietiin patologian laitokselle tutkittavaksi.

Napanuorassa näkyi syntymän jälkeen solmu. Sitä epäiltiin kuoleman syyksi, ja myöhemmin ruumiinavaustuloksissa se varmistui, että poikavauvamme oli täysin terve, mutta kuollut napanuoran solmun kiristymisen aiheuttamaan hapenpuutteeseen. Meille kerrottiin, että napanuoran solmu voi hetkellisesti kiristyä niin, että lapsi kuolee joko hapenpuutteeseen tai sydänkohtaukseen. Kuolema tulee niin nopeasti, että sitä ei voi estää eikä tietää etukäteen. Ei, vaikka olisin ollut sairaalassa sisällä seurannassa. Emme me, eikä sairaala olisi voinut tehdä mitään. Tuntuu uskomattomalta, mutta edes nykyaikainen 4D-tekniikka ei erota napanuoran solmuja tai niitä ei voida estää. Ja jatkuvasti syntyy myös eläviä lapsia, joilla on solmu. Joitakin asioita ei ole tarkoitettu meidän hallittavaksemme. Sairaalassamme syntyy lääkärien kertoman mukaan noin 13 kuollutta lasta vuodessa, ja synnytyksiä on noin 4000. Prosenttilukuna määrä on pieni, mutta käytännössä kuitenkin ei niin harvinaista, kohtukuoleman kokee täällä kuitenkin noin joka 300. lapsi ja se tapahtuu noin kerran kuussa. Ja kuulemamme mukaan kohtukuolemat tulevat usein ryppäinä, ja viikkoa ennen meitä oli ollut vastaava tapaus. Määrä tuntuu yllättävän suurelta, liian suurelta. Kenenkään ei pitäisi joutua synnyttämään kuollutta lasta tai hautaamaan omaa lastaan. Se tuntuu niin epäreilulta.

Tapahtuneen jälkeen kirjoitimme työkavereille ja ystäville sähköpostiviestin, jossa kerroimme tapahtuneesta ja siitä, miten tästä eteenpäin. Koimme, että se oli hyvä asia ja auttoi heitä kohtaamaan meidät. Pidimme myös ovet auki, ja meillä kävi paljon ystäviä ottamassa osaa suruumme. Saimme paljon kukkia ja osanottokortteja, ne ovat jälkikäteen olleet arvokkaita muistoja. Meistä välitettiin, kun  meillä oli surua. Se oli raskasta, mutta lämmitti myös mieltä. Meistä välitettiin ja kaikilla oli kovin paha olla meidän puolestamme.

Henkisesti synnytyksen jälkeen minun tilani vaihteli ihan tunnista toiseen, välillä näkyi jo valoa tulevaisuudessa ja välillä hirvittävä ikävä ja suru iskivät. Kysymysten määrä on loputon, eikä hyviä vastauksia ole. Voimaa saimme läheisistä ja ystävistä, sekä siitä onnesta, että meillä on esikoinen kotona touhuamassa, nauramassa ja pitämässä meidät arjessa kiinni. Läheisistämme olemme huomanneet, että tämä on ihan kauheata ollut kaikille ja moni kaipaa lohdutusta. Netistä löytyi Käpy-yhdistyksen sivuilta hyvää tietoa ja materiaalia, jonka lukeminen hieman auttoi heitäkin ymmärtämään tapahtunutta.

Käytännön asioita oli hoidettavana aika lailla. Raskas päivä oli pojan siunaus sairaalan kappelissa. Siunauksen jälkeen veimme arkun kappelin krematorioon tuhkattavaksi ja noin parin viikon päästä siitä oli uurnan lasku hautausmaalle. Hautauksen järjestimme oman mielemme mukaisesti ja melko nopeasti. Halusimme saada kaiken kuntoon ennen talven tuloa, ja saimme hautakivenkin paikoilleen melko nopeasti. Tilasimme haudalle luonnonkiven, jonka päällä istui kaksi lintua. Se oli meidän tapamme toimia ja se tuntui hyvältä.

Tätä kirjoittaessa olen viimeistä viikkoa äitiyslomalla ennen töihin paluuta. Olen päättänyt yrittää palata arkeen, ja jos se ei onnistu, niin haen sitten lisää apua ja sairauslomaa. Olemme sairaalan kautta käyneet kriisipsykologilla ja se oli hyvä asia. Fyysisestä puolesta huolehtii myös sairaala, joulukuussa oli jälkitarkastus äitipolilla ja kaikkien tutkimusten läpikäyminen lääkäreiden kanssa. Silloin selvisi tarkemmin mitä tapahtui, ja että se solmu todellakin oli se syy. Ihan uskomattoman huono tuuri meillä kyllä oli. Olin varautunut jälkitarkastukseen kirjoitetun kysymyslistan kanssa, että saisin kaiken mahdollisen kysyttyä. Lista oli hyvä, välillä itketti niin paljon, että en olisi pystynyt puhumaan ilman sitä. Lisäksi siellä keskusteltiin tulevasta. Ja mahdollisesta uudesta raskaudesta. Oikeastaan aloimme sitä jo toivoa, kun olimme vielä sairaalassa sisällä poikamme kuoleman jälkeen. Sillä se on yksi niistä mahdollisista tulevaisuudessa näkyvistä hyvistä asioista. Niihin pitää tarrata kiinni.

Tässä on tarinani tällä hetkellä, ikävä on edelleen kova ja olemme yrittäneet kovasti miettiä mikä ihmeen tarkoitus tai merkitys tällaisella voi olla. Ehkä se selviää joskus myöhemmin, pienen enkelimme visiitti ei ollut turha eikä vailla merkitystä, sillä ainakin sen olemme huomanneet, että oman perheen ja läheisten ja lasten kohdalla mikään ei ole itsestään selvää, mutta kaikki on äärettömän arvokasta ja monet aikaisemmat murheet tuntuvat nyt aika pieniltä. Pidetään huolta toisistamme, annetaan ajan parantaa ja ihmetellään, miten kaikesta kamalasta sitä voikin selvitä. Voimia!

Kaksi vuotta myöhemmin:

Poikamme kuolemasta on nyt kulunut yli kaksi vuotta. Nuo kaksi vuotta olivat surulliset, raskaat ja välillä aika toivottomat. Aloimme pian toivoa seuraavaa raskautta, ja kun sitä ei alkanut kuulua, niin suru ja katkeruus olivat aikamoinen yhdistelmä. Kuitenkin jaksoimme vain toivoa, sekä yritimme myös keksiä elämään muuta sisältöä, harrastuksia ja matkustelua.

Kun vihdoin tulin raskaaksi, olin hyvin helpottunut ja iloinen. Ehkä tämä tästä vielä elämäksi muuttuu! Mutta se raskaus meni kesken... keskenmeno tässä tilanteessa on henkisesti kova paikka. Vielä tämäkin! Emmä enää oikeesti jaksa tätä!

Kun raskaus vihdoin yli vuoden odotuksen jälkeen alkoi ja jatkui, niin toiveikkuus palasi ajatuksiin. Mitä jos kumminkin onnistumme... Raskausaika oli kuin yhdeksän kuukauden hermopeli. Kaikki hermostutti, jännitti, itketti. Kävimme ylimääräisissä tarkistuksissa, ultrissa, 4D:ssä ja saimme erilaisia lausuntoja, joiden viesti oli se, että olisi "äärimmäisen harvinaista, että tämä toistuisi".

Rv 39 saimme sovittua suunnitellun sektion synnytys/lapsen kuoleman pelon takia. Se onnistui hyvin ja nyt olemme ihanan, kiltin ja lunkin poikavauvan ja ylpeän isosiskon vanhemmat. Elämään on palannut taas toivo ja aika paljon lisää iloa. Menetyksen pelko iskee välillä öisin, mutta yritämme olla antamatta pelolle valtaa. Aika herkillä sitä vieläkin ollaan, mutta nyt on jo hieman sellainen olo, että kyllä se elämä kantaa ja aika auttaa, sittenkin.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin:

Ajattelin vieläkin kirjoittaa kuulumisia, sillä pidemmän aikavälin näkökulma voi tuoda lohtua jollekin, joka on juuri joutunut tämän saman kokemaan.

Esikoisemme on jo 5-vuotias ja kuopuksemme 1,5 -vuotias. Nyt alkaa vähän tuntua siltä, että kyllä se elämä voittaa. Olemme aloittaneet elämässä isoja asioita, ostimme tontin ja aloimme rakentaa taloa vuosi sitten. Pian on muuttopäivä ja talo lähes valmis. Olen itse palannut töihin hoitovapaalta ja lapset aloittavat syksyllä päiväkodissa. Oikein odotan normaalia, tasaista ja ihanaa arkea. Voimat ovat palanneet, emme enää elä lamaannuksen tilassa. On kiva suunnitella tulevaa. Johon eivät kuulu enää raskauden yrittämiset, odottaminen tai synnyttäminen, siihen en enää uskalla ryhtyä. Nyt on hyvä.

Keskimmäinen lapsi on usein mielessä, mutta suru ei ole enää musertavaa. Se on kaipausta, mutta ei enää niin puristavaa. Toki välillä mietin, että miltähän hän näyttäisi, olisiko samanlainen vintiö kuin pikkuveljensä on. Ihan kovin paljon hyviä ja positiivisia asioita en pysty sanomaan, että mitä tämä suru olisi meille tuonut. Ei se kipu kasvata henkisesti eikä kaikki mikä ei tapa vahvista. Kyllä olisin voinut elää ilman tätä kokemusta, on tämä niin paljon negatiivisia tunteita ja katkeria ajatuksia tuonut vuosien varrella.

Mutta, jos jotain hyvää tästä on seurannut, niin sen, että uskallan kohdata ihmisiä, jotka ovat surullisia. En jää sanattomaksi, en pakene muiden surua vaan kestän kohdata sen. Koen, että osaan myös lohduttaa ja ymmärrän sen pusertavan menetyksen tunteen, jonka vallassa toinen on. Se on aika paljon, sillä se on mahdotonta niille, jotka eivät ole suurta surua koskaan kokeneet.

Kahdeksan vuotta myöhemmin: Vieläkin päivitän näitä sivuja. Suru on kääntynyt kaihoksi, ikäväksi siihen mitä menetimme. Elämä on vienyt mennessään ja aika parantanut monia haavoja. Mutta mitään ei ole unohtunut, tämä on todella kokemus, joka muuttaa ihmistä ja ajattelua hyvin monista asioista. Toivottavasti olen saanut ne käännettyä vahvuudeksi, mutta katkeroitumista vastaan on joutunut todella taistelemaan.