Kohtuun kuolleen lapsen siunaustilaisuus on vapaaehtoinen. Mikäli siunaus halutaan järjestää, tehdään se vanhempien toiveiden mukaisesti. Jos vanhemmat eivät kuulu kirkkoon, he voivat sopia asiasta toisin. Hautaan siunaaminen tapahtuu ennen tuhkausta. Vanhemmat voivat yhdessä sairaalapapin tai oman seurakunnan papin kanssa sopia siunauksesta. He voivat päättää keitä tilaisuuteen osallistuu, mitä virsiä lauletaan ja mitä musiikkia soitetaan. Surutyön kannalta voi olla tärkeää järjestää lapsen siunaus- ja muistohetki, mutta aina vanhemmat eivät kuitenkaan tähän pysty. Silloin sairaala, läheiset tai hautaustoimisto voivat avustaa vanhempia.
Papin kanssa keskustelussa voidaan ottaa puheeksi isovanhempien ja sisarusten osallistuminen siunaamiseen. Lähtökohtana on, että myös läheiset voivat osallistua. Isommilla lapsilla saattaa olla tarve käsitellä kuolemaan liittyviä asioita turvallisessa ilmapiirissä. Lasten läsnäolo voi olla myönteinen asia sureville aikuisille. Toisaalta vanhemmat voivat kokea esimerkiksi sairaalassa järjestettävän siunaustilaisuuden niin raskaaksi, että ajattelevat sen olevan heille helpompaa, jos vain he ovat siellä läsnä. Joskus vanhemmat ovat niin suruissaan, sairaita tai väsyneitä, etteivät jaksa tulla mukaan. Tällöin he ja muut perheenjäsenet voivat myöhemmin osallistua hautaukseen/uurnan laskuun.
Lapsen siunaamisen voi järjestää monella tavoin. Lapsen voi siunata sairaalan kappelissa, omassa kirkossa, hautapaikalla, siunauskappelissa tai tuhkan sirottelupaikalla luonnossa. Hautaukseen liittyviä kaavoja on kolme: Hautaan siunaaminen, Hautausmessu ja Maahan kätkeminen. Hautaan siunaamisen kaava pohjautuu sanajumalanpalvelukseen. Tätä kaavaa sovelletaan myös kuolleena syntynyttä lasta siunattaessa. Psalmi 139 on kohtuun kuolleen lapsen siunaustilaisuudessa usein luettu psalmi. Halutessaan vanhemmat voivat järjestää siunauksen lisäksi muistotilaisuuden.
Siunaus voidaan tehdä sairaalassa myös ilman yksilöintiä sairaalan yhteissiunauksessa. Siunaus tapahtuu sairaalan kappelissa ja vanhemmat voivat osallistua tilaisuuteen, samoin lapset ja isovanhemmat sekä ystävät. Myös alle 22-viikkoisten siunaaminen on mahdollista, sillä sairaalat huolehtivat kaikkien yli 12-viikkoisten tuhkauksesta ja tuhkan toimittamisesta uurnalehtoon.
Siunaus voi olla tärkeä osa surutyötä, sillä se auttaa vanhempia, sisaruksia ja isovanhempia konkretisoimaan menetystä. Siunauksella voi olla suuri merkitys perheen selviytymisessä eteenpäin elämässään.
Halusimme pukea lapsen arkkuun itse. Kun menimme patologian laitokselle, sovimme työntekijän kanssa, että hän pukee ensin bodyn ja housut ja tuo sitten vauvan kappelin ovelle ja pysähtyy, että näemme ensin kaukaa miltä vauva näyttää, ja jos olisi alkanut ahdistaa olisi ehditty ottaa lisää aikaa. Olin kysynyt etukäteen miltä hän näyttää, että mistä kohtaa on tehty leikkaushaavoja. Ruumiinavauksessa oli tehty mahalle ja takaraivolle haavat, niitä emme halunneet nähdä ja siksi pyysimme, että työntekijä pukee alusvaatteet ennen kuin tuo lapsen meille. Sitten hän tuli vauva sylissä ovelle, meistä tuntui ihan rauhalliselta. Olimme avanneet arkun valmiiksi ja mieheni otti vauvan käsiinsä ja laittoi arkkuun. Työntekijä ensin ehdotti, että isä voisi laittaa lapsen arkkuun,ja se tuntui hyvälle. Sitten laitettiin myssy päähän, hanskat ja pörrösukat, ja miehen kastemekko, johon olin ommellut rippiristini kiinni. Lämmikkeeksi vielä peitto päälle. Vauvan kasvonpiirteet olivat hieman terävöityneet ja silmäluomet hieman painuneet, ihonväri oli vaalea. Oma rakas lapsi siinä oli, tuntui ihan tutulle vaikka hieman muutoksia oli tullut. Itse koin tärkeänä pitää vauvaa kädestä kiinni ja jutella vielä. Syliin en halunnut ottaa, mutta istuin siinä arkun vierellä. Valokuvia otettiin myös paljon. Ne ovat meillä henkilökohtaisia rakkaita muistoja siitä tilanteesta. Meille oli varattu tunti aikaa kappelissa pukemiseen ja hyvästelyyn, saimme olla mieheni kanssa siellä rauhassa, puolivälissä työntekijä kävi kysymässä tarvitaanko apua tai muuta. Arkkuun laitoimme mukaan valokuvia perheestämme. Saimme siunaustilaisuudessa tehdä juuri niin kuin toivoimme, istuimme kirkon etuosassa puolikaaren muodossa tuoleilla vauvan arkun ympärillä, lapsemme lähellä koko siunaustilaisuuden. Mukaan hautajaisiin olimme pyytäneet vain omat vanhempamme ja sisaruksemme, oman 3v. esikoisen ottaminen mukaan tuntui liian raskaalta (en osannut yhtään arvioida etukäteen miten tilaisuus menee, en itseni enkä muiden osalta ja miten stressaavaksi pieni lapsi sen kokisi). Urkuja en halunnut soitettavan, vaikka urkumusiikista muuten pidänkin, nyt se ei tuntunut ollenkaan hyvälle. Kanttori soitti kirkossa kaikki musiikkiosuudet pianolla. Arkun laskun hautaan saimme tehdä haluamallamme tavalla, mies meni tikkaita alas hautaan ja ojensin arkun hänelle hautaan laitettavaksi. - Äiti, 30v. -
Lähteet:Kirkollisten toimitusten opasPsalmi 139Pohjolan-Pirhonen, Carita: Elämänkaaren alku sairaalateologin työssä, Sielunhoidon aikakauskirja nro 6, 1993.