Pidin kohteluamme sairaalassa kauniina ja lämpimänä hyvin yksinkertaisista syistä. Eri päivinä hoitava kätilö pysyi samana, hän suhtautui meihin hyvin ystävällisesti ja yksilöllisesti. Meidät otettiin vastaan yksilöinä, ihmisinä, kauhean kokemuksen kohdanneina. Meidän annettiin ymmärtää, että kätilöillä olisi meille aikaa niin paljon kuin haluaisimme, vaikka varmasti heillä oli kiire. Aina huoneeseemme tullessaan he tulivat rauhallisina, kiireen pois pakottaen. Jokainen otti osaa suruumme. Minusta tuntui erityisen hyvältä nähdä kätilöiden liikuttuvan. Silloin he tuntuivat inhimillisiltä ja hyvin empaattisilta. Kätilöiden reaktion näkeminen antoi minulle ja surulleni arvon.On valtava sokki kuulla, ettei oman lapsen sydän enää syki. Suuressa tunnekuohussa ei aina pysty ottamaan vastaan paljoa tietoa. Itse reagoin "tunteettomasti", kuten myös on tavallista, ja siksi olisin pystynyt ottamaan vastaan tietoakin. Minua olisi suuresti auttanut, jos olisin käynnistysvaiheessa kuullut, mitä kaikkea tulee tapahtumaan synnytyksen jälkeen. Ensisynnyttäjälle olisi oleellista kuulla myös synnytyksestä. Muistojen keruun merkitystä ei voi turhaan korostaa. Perhettä olisi hyvä valmistaa hyvästelyhetkeen. Siihen, ettei välttämättä ole helppoa katsoa ja koskea kuollutta lasta, mutta miten tärkeää se on. Myöhemmin tulee todennäköisesti jossain vaiheessa katumaan, mikäli ei ole koskenut saati nähnyt lastaan. Mikäli vanhemmat eivät sokkitilassaan pysty näin toimimaan, tulisi heille tarjota mahdollisuutta vaikka joitakin tunteja myöhemmin tai jo sairaalasta lähdettyään.
Lapsen menetys on iso suru, joka on surtava. Mikäli sen kieltää, löytyy suru edestä jossain vaiheessa myöhemmin. Lapsen menetystä on kuitenkin vaikea surra, ellei ole nähnyt sitä, jota suree. Käynnistysvaiheessa olisi myös hyvä kehottaa hakemaan kotoa kamera tai pyytää jotakuta tuomaan. Itse olen valtavan kiitollinen meidän yhdestä albumillisesta kuvia. Olen myös kiitollinen kätilölle, joka ymmärsi ottaa meille ylös jalan- ja kädenjäljet ja ne tärkeät mitat. Nyt ajattelen, että olisi ollut tärkeää olla itse painamassa noita jälkiä, mittaamassa lasta ja myös pesemässä hänet. Se olisi ollut ainoa tilaisuus hoitaa tyttöämme. Olisin toivonut tietäväni, että lapselle saa antaa nimen, vaikkei kastetakaan. Olisin myös halunnut tietää, että lapsen saa huoneeseen luokseen tai että lasta saa käydä katsomassa sairaalassa niin monta kertaa kuin haluaa, kuka tahansa lähimmäisistä. Olisi hyvä painottaakin, että synnytyksen jälkeiset päivät ovat ainoita mahdollisia aikoja kerätä muistoja lapsesta ja saada lapsi ja hänen menetyksensä todellisemmaksi, etenkin lähimmäisille, jotka eivät ole synnytyshetkellä läsnä. Todennäköisesti olisimme sairaalapastorilta kuulleet paljon hyödyllistä ja kaivattua tietoa arkkuun laitettavista vaatteista ja leluista sekä hautajaisiin liittyen, mutta me emme tavanneet pappia, kun itse valitsimme toisin.
Luonnollisesti kuolleen synnyttäminen on järkyttävää, mutta itse koin alatiesynnytyksen hyvin merkityksellisenä ja luonnollisena. Tyttö oli lapseni, jonka olin valmistautunut synnyttämään alateitse. Mikäli hänet olisi nyt poikkeustilassa leikattu sektiolla, olisi hän ehkä muuttunut vastenmieliseksi kasvaimeksi, joka täytyi poistaa. Psyykkisesti minulle oli myös merkittävää todeta itselleni, että olen synnyttänyt kaksi lasta. Olisin toivonut, että kivunlievitys olisi ehtinyt ajoissa, sillä kuolleen lapsen synnytys saisi olla kivutonta. Kivunlievitys olisi myös auttanut minua jollain lailla hallitsemaan tilannetta, mikä nyt tuntui kaoottiselta. Kuolleen lapsen vanhemmat tarvitsevat alkumetreillään ennen kaikkea oikeutusta vanhemmuudelleen ja surulleen. Koko perheestä kuoli lapsi, ei sikiö. Lapsen menettivät vanhempien lisäksi mahdolliset sisarukset, isovanhemmat, serkut, tädit, enot, sedät jne. Olisi hyvä kuulla oikeutus omalle roolilleen: esikoisensa menettäneet ovat äiti ja isä ja toisille lapsille syntynyt vauva on sisko tai veli. Usein isät jäävät paitsi monesta. Heidän ei koeta menettäneen mitään, heidän isyytensä ja surunsa jää sivuun. Eiväthän he saa edes pitää isyyslomaa, hädin tuskin sairauslomaakaan. Lapsen kuolema on rankkaa koko perheelle. Tilanteen todentamisessa ja oikeuttamisessa hoitohenkilökunnalla on hyvä mahdollisuus olla auttamassa. Perheille pitäisi heti alkumetreillä tarjota mahdollisuus keskusteluavun saamiseen. Olisi toivottavaa, että neuvolan terveydenhoitajatkin ottaisivat perheeseen yhteyttä ja kertoisivat oman kunnan palveluista. Vaikka itse sokissani kaikesta kieltäydyin, pidin tärkeänä eleenä, että meille tarjottiin apua. Käpy ry:n esitteet otin kiitollisina vastaan ja vertaistukiryhmässä käyntejä jatkan edelleen.
Koin sairaalassa, että minua lohdutettiin parhaalla mahdollisella tavalla: ottamalla osaa suruun, olemalla läsnä ja hiljaa, minun kysymyksiäni kuunnellen. Jokainen lapsensa menettänyt tietää, että oikeita, surun pois vieviä sanoja ei ole. Sureva kaipaa läsnäoloa ja välittämistä läheisiltään, ei sanoja. Jokainen suru on yksilöllinen. Jokainen vanhempi suree lastaan omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan. Surujen määrää tai kokoa ei voi verrata. Ulkopuolinen ei voi arvioida lapsen kuoleman aiheuttaman surun suuruutta elossa olevien lasten lukumäärän, raskausviikkojen, vanhempien iän tai lisääntymismahdollisuuksien perusteella. Tästä syystä vanhemmat ovat valmiita myös uuteen raskauteen omalla aikataulullaan. Toiselle ajatus uudesta raskaudesta voi olla iloa tuova voimavara, toiselle se merkitsee kuolleen lapsen hylkäämistä tai pettämistä. Eihän uusi lapsi välttämättä saisi alkuaan ilman edellisen kuolemaa. Tavallisesti uusi raskaus aiheuttaa tietenkin myös pelkoja ja jännitystä.Itse haaveilen uudesta raskaudesta, uudesta mahdollisuudesta. Samaan aikaan tiedän, että vaikka saisin vielä viisi lasta, ei kukaan heistä vie kuolleen tyttöni paikkaa eikä täytä sitä tyhjiötä. Eikä mikään aika vie täysin pois sitä pelkoa ja huolta, mikä uuteen raskauteen liittyy. En enää koskaan ole raskaana huolettomana, täydellisen onnellisena ja turvallisuuteen uskoen. Toivon, että nämä tunteet otetaan vakavasti sitten, jos ja kun seuraavan kerran olen raskaana.
-Äiti, 29 v. -