Lapsensa menettänyttä voi olla hyvin vaikea kohdata ja miettiä sopivaa sanottavaa. Usein mieleen tulee sanontoja tai lohdutuksia, joita lapsensa menettäneille sanotaan ilman sen tarkempaa ajattelemista. Sanoilla yleensä tarkoitetaan hyvää, mutta lapsensa menettäneelle pienetkin sanat saavat uuden merkityksen. Jokaista sanaa ja elettä voidaan tulkita oman tuskan läpi ja ne piirtyvät mieleen pitkiksi ajoiksi. Siksi toiselle jotkut sanat voivat tuoda lohtua ja toiselle ne ovat kuin puukko avonaiseen haavaan. Käsittelemme tässä muutamia sanontoja ja ajatuksia, jotka ovat olleet epämieluisia, loukkaavia tai sopimattomia perheiden mielestä. Lapsensa menettäneitä yritetään herkästi lohduttaa mahdollisuudella saada uusi vauva mahdollisimman pian. Toisia vanhempia ajatus uudesta vauvasta lohduttaa, toisilla se herättää loukkaantumista ja kiukkua, koska heidän suruaan on mitätöity. Erään äidin sanoin: "minä halusin tämän lapsen, en toista, juuri tämä vauva oli odotettu ja toivottu". Lausahdusta voisi verrata siihen, etteihän leskellekään ehdotella uutta kumppania heti kuoleman jälkeen. Jotakuta toista sanat satuttavat, koska rinnalla on suru lapsettomuudesta ja rankoista lapsettomuushoidoista. Kaikilla perheillä ei ole mahdollisuutta "tehdä" uutta vauvaa, joko fyysisten tai henkisten tai aineellisten asioiden takia. Asia on ristiriitainen myös niille perheille, joilla mahdollisuus on, sillä seuraava lapsi tuo mukanaan suurta iloa, mutta on samalla konkreettinen muistutus siitä mitä on kuolleen lapsen kanssa menetetty. Menetettyä lasta ei voi toinen lapsi korvata. Mikäli perheessä on eläviäkin lapsia, saatetaan vanhempia lohduttaa muistuttaen siitä onnesta, mikä elävien lasten myötä on tullut. Vaikka elävät lapset ovatkin sureville vanhemmille useimmiten voimavara ja todiste siitä, että onnellisestikin päättyvä raskaus on mahdollista, voi tuntua menetyksen mitätöimiseltä korostaa elävien lasten roolia. Onni elävästä lapsesta ei vie pois menetetyn lapsen mukanaan tuomaa tuskaa ja surua. Vanhempia loukkaavat myös arvelut siitä, että suru olisi jotenkin suurempaa, mikäli lapsi olisi syntynyt elävänä ja kuollut vasta myöhemmin. Vanhemmat eivät tiedä jo syntyneen lapsen menettämisestä, mutta tuollakaan ajatuksella ei saa pyyhittyä pois kohtuun kuolleen lapsen aiheuttamaa surua. Lisäksi kaikki, millä viitataan siihen, ettei kohtuun kuollut vauva ehtinyt edes elää, sisältää filosofisen ongelman. Miten voi kuolla, jos ei ole elänyt hetkeäkään? Milloin elämä alkaa?Kysymykset siitä, eivätkö äiti tai vanhemmat millään lailla aavistaneet tai ajatelleet asiaa mahdolliseksi etukäteen, saattavat sisältää piilomerkityksiä vanhempien mielessä. Harva aavistaa mitään, sillä eihän kukaan halua pahinta mahdollista ajatella. Kysymys voi tuntua myös syyllistävältä. Kohtukuolemaa ei voi tietää etukäteen, ja jos voisi, niin varmasti jokainen vanhempi tekisi kaikkensa lapsensa kuoleman estääkseen.Suositut sanonnat "Ei kenellekään anneta enempää kuin jaksaa kantaa" tai "Ei salama iske samaan paikkaan kahdesti" eivät ikävä kyllä pidä paikkaansa eivätkä täten lohduta. Totuus kuitenkin on, että joillekin perheille saattaa sattua useampiakin lasten kuolemia, eivätkä kaikki vanhemmat selviä surusta. Voidaan myös ajatella, ettei Suomessa tehtäisi vuosittain yli tuhatta itsemurhaa, mikäli kaikille annettaisiin vain sen, minkä kestää. Surevaa yritetään usein lohduttaa sillä, että suru vain vahvistaa, mutta erään äidin sanoin: "kuka haluaa tulla vahvaksi ja jotenkin jalostuneemmaksi, jos se tarkoittaa lapsen menetystä?"
Vanhemmista on myös tuntunut kuolleiden lasten vertaaminen kuolleisiin lemmikkeihin vähättelevänä ja loukkaavana. Lisäksi äideille voi olla uusien vauvauutisten kuuleminen tai vauvojen näkeminen todella raskasta ja muistuttaa omasta menetyksestä. Vaikka tällaista katkeruutta voi olla vaikea ymmärtää, on se hyvin tavallista ja kuten muutkin tunteet, sallittua. Tästä syystä äidistä voi tuntua hyvin loukkaavalta ja vähättelevältä, jos hänelle yritetään selvittää, ettei muiden onni ole häneltä pois. Katkeruus voi seurata lapsensa menettäneen vanhemman mielessä pitkään ja sitä tunnetta on vaikea työstää pois. Arvelut siitä, että lapsi oli onnekas kuollessaan jo kohtuun eikä myöhemmin, saattavat lohduttaa tai sitten aiheuttaa kiukkua. Kenenkään tulevaisuutta ei voi tietää, mutta monet kohtuun kuolleet lapset ovat olleet terveitä ja normaalisti kehittyneitä. Kuolema on tullut yllättäen, sattuman kautta. Silloin vanhemmat eivät mitenkään voi olla sitä mieltä, että lapsen kuolema olisi ollut parempi kuin se, että hän olisi selvinnyt hengissä kotiin asti. Monet vanhemmat myös kokevat, että olisivat mieluusti viettäneet edes hetken elävän lapsen kanssa kasvotusten, jotta olisi enemmän yhteisiä muistoja muisteltavana.Kaikkein loukkaavinta on epäillä, että vanhempia jollain lailla rankaistaan lapsen menetyksellä tai vihjata vanhempien tekemiin synteihin. Tälläisissa lausahduksissa ei ole mitään lohduttavaa tai hyvää viestiä tuomisinaan. Synneistä puhumisella, Jumalan rangaistuksella uhkaamisella tai kouluttamisnäkökulmalla lyödään lyötyä, sillä kohtukuolema on asia, jota ei ole odottava äiti voinut ajatuksillaan tai teoillaan aiheuttaa. Uskonnollisesti ajateltuna sanotaan, että Jumala on antanut poikansa hengen maailman syntien takia. Miksi jotakuta ihmistä rankaistaisiin niin suuresti lapsen menetyksellä? Lapsensa menettäneen voi myös olla vaikea uskoa, että kaikella olisi jokin tarkoitus, että lapsen kuolemalla yritetään opettaa jollekulle jotakin. Tässä yhteydessä voisi siteerata erään papin ajatuksia siitä, että kukaan ihminen ei ole niin arvokas, että hänen kouluttamisekseen uhrattaisiin toisen ihmisen henki. Ja päinvastoin, kukaan ihminen ei ole niin arvoton, että hänen henkensä uhrattaisiin toisen ihmisen kouluttamiseen.
Monesti lohduttavia sanoja ei tule mieleen, eikä niitä oikeastaan olekaan. Tällöin voi aivan hyvin vain pahoitella ja ottaa osaa suruun. Lamaantunut hiljaisuus tai kauhistuneisuus voi olla vanhempia kohtaan loukkaavaa ja on erittäin kiusallista, jos sureva joutuu miettimään, miten jatkaisi puhetta tai saisi kuulijan edes reagoimaan uutiseen. Tosiasia kuitenkin on, että millään sanoilla ei surua pois saa. Sureville vanhemmille useimmiten riittää se, että heidän menetystään pahoitellaan ja suru otetaan todellisena suruna.