Kohtukuolema koskettaa vuosittain lähes kahtasataa perhettä Suomessa, ja perheet ja heidän elämäntilanteensa ovat hyvin erilaisia. Sukulaiset ja ystävät tuntevat perheen historian ja kohtaavat heidät aikaisempien yhteisten kokemusten pohjalta. Kohtukuoleman kokeneet perheet ovat koonneet tähän osioon ajatuksia siitä, mikä kohtaamisessa voi olla vaikeaa ja miten siinä tilanteessa voidaan toimia.
Ensikohtaaminen ja osanottaminen
Kohtukuolemaperheelle sairaalassa olo on raskasta aikaa. He ovat siellä ammattilaisten hoidossa ja palaavat kotiin keskenään. Perheet ovat kertoneet, että osa heistä toivoo tapaavansa heti läheisiä, osa taas haluaa hetken hengähtää ja levätä. Kysykää perheeltä, mitä he toivovat. Jos ette saa vastausta, kysykää ajan kuluessa uudestaan. Mikä tahansa kohtaaminen on parempi kuin ei kohtaamista lainkaan. Älä hylkää, älä jätä yksin. Kohtelias tilan antaminen voi tuntua hylkäämiseltä tai surun mitätöimiseltä.
Osanoton lähettäminen perheelle muodossa tai toisessa on tärkeää, niin kuin aina ihmisen kuollessa. Voit lähettää adressin, kukkia, kortin, tekstiviestin, kauniita ajatuksia sisältävän kirjan, piirroksen, muistoesineen tai - taulun, herkkukorin tai jotain muuta, jolla osoitat, että välität ja muistat. Muistoesineiden vastaanottaminen voi aluksi olla perheelle vaikeaa, mutta voit antaa sellaisen myös myöhemmin lapsen merkkipäivänä tai muuna ajankohtana. Alkuvaiheessa sukulaiset ja ystävät voivat auttaa myös suruviestin kertomisessa eteenpäin. Voitte tarjoutua välittämään suruviestiä esimerkiksi neuvolaan, työpaikalle ja laajemmalle ystäväpiirille, jos perhe niin toivoo eikä itse sitä jaksa tehdä.
Apua arkeen
Sureminen vie perheen voimia. Sureva perhe voi tarvita apua yksinkertaisissa arjen asioissa. Surevalle voi olla suureksi avuksi saada valmis makaronilaatikko jääkaappiin, siivoaminen, kirjaston kirjojen palauttaminen, lumen luonti, nurmikon leikkuu ja lastenhoitoapu. Näitä pieniä palveluksia sukulaiset ja ystävät voivat tarjota, välillä kysyen ja välillä kysymättäkin. Kohtukuolemaäiti joutuu usein käymään tutkimuksissa vielä lapsen kuoleman jälkeenkin. Voit tarjoutua tueksi neuvolakäynnille tai lääkärikäynnille. Monesti käynnit ovat synnytyssairaalassa ja sinne palaaminen on kova tehtävä. Varsinkin surevan äidin voi olla vaikea kohdata tilanteita, joissa on muita lapsiperheitä. Tarjoudu seuraksi viemään perheen vanhempia lapsia harrastuksiin, neuvolaan ja leikkipuistoon. Vanhemmat voivat tästä ensin kieltäytyä, mutta kysy uudelleen.
Lapseen liittyvät muistot ovat tärkeitä perheelle. Älä siis pakkaa kuolleen lapsen tavaroita ilman lupaa pois. Se voi tuntua vanhemmista loukkaavalta, siltä, että muut haluavat unohtaa lapsen. Toisille vanhemmille kuolleen lapsen tavarat edustavat toivoa siitä, että tavaroille tulee vielä käyttäjä. Toisten mielestä taas tavarat voivat tuntua raskaalta muistutukselta menetyksestä. Kunnioita siis vanhempien toivetta tavaroiden käsittelyssä, ja anna vanhemmille aikaa päättää mitä tavaroille tehdään. Niillä ei ole mikään kiire.
Surussa myötäeläenSureva ei useinkaan halua surra omassa rauhassaan, ei ainakaan kovin pitkää aikaa. Surevalla voi olla hyvinkin kova tarve puhua tapahtuneesta ja kerrata sitä yhä uudestaan. Silloin sukulaisia ja ystäviä tarvitaan kuuntelijoiksi. Tarjotkaa läsnäoloanne. Ei tarvitse osata sanoa mitään ihmeellistä, sillä sanat eivät tapahtunutta korjaa, mutta tärkeintä on olla läsnä. Esimerkiksi piispa Eero Huovinen sanoi tsunamin yhteydessä, että "kun ei ole sanoja, niin voi ottaa kädestä kiinni".
Ota menetys ja menetetty lapsi puheeksi myöhemmässäkin vaiheessa, jotta vanhemmat kokevat, ettei heidän lastaan ole unohdettu. Kysy rohkeasti vanhemmilta haluavatko he puhua, kysy saatko nähdä lapsen kuvan. Kysy vointia ja kuulumisia. Älä missään vaiheessa mitätöi tai vähättele surua. Älä kysy, joko kuolemasta on päästy yli; sillä siitä ei päästä koskaan varsinaisesti yli, vaan kuoleman ja surun kanssa opitaan elämään. Tärkeää on olla kiinnostunut ja läsnä, sekä valmis tukemaan, kun vanhemmat pystyvät ottamaan tuen vastaan. Eräs ajatus ystävyydestä on se, että ystävä ei voi olla vain juhlassa ja ilossa, vaan ystävyys punnitaan surussa. Lisäksi voit kysyä, saatko käydä haudalla, ja vie sinne jouluna tai lapsen syntymäpäivänä kynttilä, jos saat luvan.Muista myös jatkossa, että lapsen vanhemmat ovat nyt vanhempia, äiti ja isä. Vaikka lapsi onkin kuollut, se ei vie vanhemmuutta pois. Kuolleen lapsen vanhemmille on usein tärkeää, että heidän vanhemmuutensa tunnustetaan. Heidän lapsilukuunsa kuuluu aina myös se kuollut lapsi.
Lapsemme menetys vaikutti syvästi vanhempiimme ja sisaruksiimme. Saimme heiltä lämpimiä viestejä ja pahoitteluita. Aluksi pakenin yksinoloa heidän luokseen mieheni ollessa töissä. Tuntui hyvältä vain saada olla välittävien ihmisten luona. En kuitenkaan osannut puhua tunteistani eikä minulta uskallettu niistä kysyä. Läheiseni eivät halunneet loukata minua tai ahdistaa kysymyksillään, minkä vuoksi emme paljoa keskustelleet menetyksestä kasvotusten. Lähimmät ystäväni reagoivat vaihtelevasti. Osa vetäytyi hiljaisuuteen pahoiteltuaan menetystä, mikä tuntui minusta hylkäämiseltä. Näitä ystäviä kohtaan en enää pystynytkään palauttamaan luottamustani ja korjaamaan ystävyyttämme. Arvokkaimmat ystävät jaksoivat pitää yhteyttä, mitä arvostan suuresti. Joiltakin kavereilta sain kömpelöitä lohdutusyrityksiä, kuten vertailuja koiran tai isovanhempien kuolemaan, mikä loukkasi. Joitakin lausahduksia, kuten "onneksi lapsenne ei elänyt hetkeäkään, se olisi varmasti rankempaa" en ole pystynyt unohtamaan. Odotin kovasti sukulaisilta ja kavereilta osaa ottavia kortteja, kukkia ja viestejä, mutta niitä ei tullut niin paljoa kuin olisin toivonut. Tämä tuntui surumme ja lapsemme mitätöimiseltä. Jokaiselta lähimmäiseltä ja ystävältä odotin kärsimättömästi kysymystä: Miten voit? Sitä ei minulta juuri uskallettu kysyä, mikä tuntui pahalta. Monesti tunsin olevani suruni kanssa aivan yksin enkä kokenut suruani aina oikeutetuksi. Parhaimpia olivat hetket, jolloin läheiseni vain olivat läsnä ja valmiita kuuntelemaan. -Äiti, 29v.- Parhaalta ystävältäni kuoli vauva kohtuun, josta hän ilmoitti tekstiviestillä. Olimme (ja olemme yhä) tiiviisti yhteydessä raskauden aikana ja kohtukuoleman jälkeen. Aluksi tuli shokki ja järkytys, ajattelin että se ei voi olla mahdollista. Laitoin heti viestin, missä pahoittelin ja sanoin, että olen kaikin mahdollisin tavoin käytettävissä.Seuraavaksi tuli epätoivoinen olo, mitäs nyt. Hetkeäkään en voinut olla rauhassa ja mietin ystävääni, kuinka auttaa. Seuraavat päivät viestittelimme ja kerroin aina että olen täälä jos tarvit ja olet ajatuksissa joka hetki. Seuraavaksi ehdotin soittamista, johon ystävä vastasi että soittaa kun pystyy ja pian soittikin. Oli helpottavaa saada puhua ja itkeä yhdessä ystäväni kanssa.Missään vaiheessa en ajatellut kohtukuolemaa tabuna, vaikka tilanne oli hämmentävä ja uusi ja aluksi mietin teenkö/sanonko jotain väärin. Olemme puhuneet asiasta alusta asti. On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset karttavat tämmöistä asiaa..oli luonnollista yrittää tukea parasta ystäväänsä, tapahtui MITÄ TAHANSA. Toki myönnän, että toisinaan mietin onko minusta mitään apua, pitäisikö tehdä jotain enemmän. Ystäväni ei kuitenkaan pyytänyt mitään tms. Viestittelimme päivittäin, usein kysyin jotain tyyliin "kuinka voit tänään" ja olet ajatuksissa. Monesti tuntui, että toistan itseäni ja enkö tosiaan osaa sanoa muuta.. Joitakin viikkoja kohtukuolemasta matkustin ystäväni luokse eri kaupunkiin ja itkimme/puhuimme yhdessä. Ajattelin, että vaikka en voi mitenkään täysin ymmärtää miltä toisesta tuntuu (koska en itse ole kohtukuolemaäiti) voin kuitenkin tarjota itseni kuuntelijana/läheisenä ja nimenomaan muistuttaa joka hetki että toinen ei ole yksin. Ja että toinen on ajatuksissa ja olen aina valmiina auttamaan, minä en ainakaan jätä vaikka kaikki muut kaikkoaisivat. Kaikista parasta oli nähdä ystävä kasvokkain ja rutistaa lujaa! Kävimme myös enkelivauvan haudalla. Rakkaita olette, molemmat. - Ystävä - Kuolleen tyttäremme syntymän vuosipäivää odotin pelonsekaisin tuntein. Pelkäsin, ettei kukaan muista häntä syntymäpäivänään. Että kaikki olisivat unohtaneet hänet. Muutaman onnitteluviestin saimme, ja ne olivat minulle kultaakin kalliimpia. Tärkeintä on, ettei tyttöämme unohdeta ajan kuluessa. Pienikin viittaus siihen, että hänet muistetaan, riittää. - Äiti, 21 v. - Olen neljän lapsen isä. Ensimmäisen lapsen odotus oli täynnä lapsenomaista uskoa ja toivoa, sinisilmäistä riemua. Seuraavien raskauksien myötä sokea luottamus hyvään onneen ja varjeltuun kohtaloon murenivat pikku hiljaa, siitä huolimatta, että kaikki meni aina hyvin. Neljättä lasta odottaessa näin toistuvasti painajaisia epäonnisesta synnytyksestä. Palasin sairaalasta yksin, tai ainoastaan toisen kanssa. Ja kaikki meni jälleen hyvin. Ihminen suojelee luonnostaan omaa henkistä terveyttään ja on tahtomattaankin vähintään salaa tyytyväinen, että kaikki paha tapahtuu jollekin toiselle. Kun maailman suurin suru koskettaa tarpeeksi läheistä ihmistä, oma onni saa käänteisen merkityksen. Millä oikeudella onnea jaetaan? Kohtukuoleman kokeneen perheen läheiset joutuvat tunteiden ristituleen. Läheisillä on suunnaton suru toisten puolesta, mutta toisaalta tuo perin inhimillinen onnentunne. Läheiset tuntevat olevansa kykenemättömiä lieventämään rakastamiensa tuskaa, tuntuu siltä, ettei siihen ole oikeastaan edes oikeutta. Tieto sisareni tyttären kuolemasta musersi minut. Maailman julmuus pimensi kaiken alleen. Minun ei kuitenkaan tarvitse elää tuon todellisen tuskan kanssa. Seuraan sivusta sisareni kamppailua elämän muserruksessa, tuskastuneena omaan voimattomuuteen. Ei löydy keinoa tuon surun pois pyyhkimiseksi, aika ei noita haavoja paranna. En voi ikinä ymmärtää tuota tuskaa, voin vain yrittää olla läsnä rakkaitteni surussa. - Enkelitytön eno - Siitä on nyt vuosi. Sisareni poika kuoli kohtuun vuosi sitten. Kuulin uutisen äidiltäni. Olin koko päivän lamaantunut, en voinut uskoa suru-uutista todeksi. Maailman järjestys tuntui menneen paikaltaan. Ei ollut huomista, ensi viikkoa, ensi vuotta. On vaikea tukea toista ja muita omaisia ja läheisiä tällaisen surun keskellä. On vaikea tietää mitä sanoa, miten lohduttaa. Turvauduin halaamiseen, yhdessä itkemiseen - sekä ihan käytännön apuun: laitoin ruokaa, hoidin esikoista, siivosin ja pesin pyykkiä, katselin telkkaria heidän kanssaan. Tunsin vaikeaksi iloita omien lasten hauskoista tempuista. Vaikeaa oli myös kohdata omia ystäviä ja työtovereita, jotka näkivät heti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Oli haastavaa elää heidän ja oman perheen kanssa normaalielämää. Selitimme omille lapsillemme mitä oli tapahtunut, kerroimme päiväkotiin ja kouluun tapahtuneesta, jotta nämä tietäisivät lastemme oudot kysymykset. Emme kertoneet vauvan olevan "enkelinä" taivaassa, jotta nämä eivät lentokoneessa tähyilisi kuollutta serkkuaan. Käymme heidän kanssaan haudalla aika ajoin. Suren edelleenkin - se ei varmaan koskaan lopu. Kyyneleet saattavat nousta silmiin esimerkiksi ajaessani sairaalan kappelin ohi, iltaisin nukkumaan mennessä ja joskus aivan hassuissa tilanteissa. Vietimme vauvan 1-vuotispäivää lähisukulaisten voimin. Ne olivat kuin lasten synttärijuhlat, vauvan serkut ja sisarus riehuivat, ja muut lähisuku huonokuuloisine isovanhempineen päivitti kuulumisensa. Ei voi sanoa, että elämä voittaa, mutta se jatkuu, erilaisena kuin kukaan ajattelikaan pahimmassakaan painajaisissa, mutta se jatkuu. Siitä on nyt vuosi. - Isosisko -
Lapsemme menetys vaikutti syvästi vanhempiimme ja sisaruksiimme. Saimme heiltä lämpimiä viestejä ja pahoitteluita. Aluksi pakenin yksinoloa heidän luokseen mieheni ollessa töissä. Tuntui hyvältä vain saada olla välittävien ihmisten luona. En kuitenkaan osannut puhua tunteistani eikä minulta uskallettu niistä kysyä. Läheiseni eivät halunneet loukata minua tai ahdistaa kysymyksillään, minkä vuoksi emme paljoa keskustelleet menetyksestä kasvotusten. Lähimmät ystäväni reagoivat vaihtelevasti. Osa vetäytyi hiljaisuuteen pahoiteltuaan menetystä, mikä tuntui minusta hylkäämiseltä. Näitä ystäviä kohtaan en enää pystynytkään palauttamaan luottamustani ja korjaamaan ystävyyttämme. Arvokkaimmat ystävät jaksoivat pitää yhteyttä, mitä arvostan suuresti. Joiltakin kavereilta sain kömpelöitä lohdutusyrityksiä, kuten vertailuja koiran tai isovanhempien kuolemaan, mikä loukkasi. Joitakin lausahduksia, kuten "onneksi lapsenne ei elänyt hetkeäkään, se olisi varmasti rankempaa" en ole pystynyt unohtamaan. Odotin kovasti sukulaisilta ja kavereilta osaa ottavia kortteja, kukkia ja viestejä, mutta niitä ei tullut niin paljoa kuin olisin toivonut. Tämä tuntui surumme ja lapsemme mitätöimiseltä. Jokaiselta lähimmäiseltä ja ystävältä odotin kärsimättömästi kysymystä: Miten voit? Sitä ei minulta juuri uskallettu kysyä, mikä tuntui pahalta. Monesti tunsin olevani suruni kanssa aivan yksin enkä kokenut suruani aina oikeutetuksi. Parhaimpia olivat hetket, jolloin läheiseni vain olivat läsnä ja valmiita kuuntelemaan. -Äiti, 29v.-
Parhaalta ystävältäni kuoli vauva kohtuun, josta hän ilmoitti tekstiviestillä. Olimme (ja olemme yhä) tiiviisti yhteydessä raskauden aikana ja kohtukuoleman jälkeen. Aluksi tuli shokki ja järkytys, ajattelin että se ei voi olla mahdollista. Laitoin heti viestin, missä pahoittelin ja sanoin, että olen kaikin mahdollisin tavoin käytettävissä.Seuraavaksi tuli epätoivoinen olo, mitäs nyt. Hetkeäkään en voinut olla rauhassa ja mietin ystävääni, kuinka auttaa. Seuraavat päivät viestittelimme ja kerroin aina että olen täälä jos tarvit ja olet ajatuksissa joka hetki. Seuraavaksi ehdotin soittamista, johon ystävä vastasi että soittaa kun pystyy ja pian soittikin. Oli helpottavaa saada puhua ja itkeä yhdessä ystäväni kanssa.Missään vaiheessa en ajatellut kohtukuolemaa tabuna, vaikka tilanne oli hämmentävä ja uusi ja aluksi mietin teenkö/sanonko jotain väärin. Olemme puhuneet asiasta alusta asti. On vaikea ymmärtää, miksi ihmiset karttavat tämmöistä asiaa..oli luonnollista yrittää tukea parasta ystäväänsä, tapahtui MITÄ TAHANSA. Toki myönnän, että toisinaan mietin onko minusta mitään apua, pitäisikö tehdä jotain enemmän. Ystäväni ei kuitenkaan pyytänyt mitään tms. Viestittelimme päivittäin, usein kysyin jotain tyyliin "kuinka voit tänään" ja olet ajatuksissa. Monesti tuntui, että toistan itseäni ja enkö tosiaan osaa sanoa muuta.. Joitakin viikkoja kohtukuolemasta matkustin ystäväni luokse eri kaupunkiin ja itkimme/puhuimme yhdessä. Ajattelin, että vaikka en voi mitenkään täysin ymmärtää miltä toisesta tuntuu (koska en itse ole kohtukuolemaäiti) voin kuitenkin tarjota itseni kuuntelijana/läheisenä ja nimenomaan muistuttaa joka hetki että toinen ei ole yksin. Ja että toinen on ajatuksissa ja olen aina valmiina auttamaan, minä en ainakaan jätä vaikka kaikki muut kaikkoaisivat. Kaikista parasta oli nähdä ystävä kasvokkain ja rutistaa lujaa! Kävimme myös enkelivauvan haudalla. Rakkaita olette, molemmat. - Ystävä -
Kuolleen tyttäremme syntymän vuosipäivää odotin pelonsekaisin tuntein. Pelkäsin, ettei kukaan muista häntä syntymäpäivänään. Että kaikki olisivat unohtaneet hänet. Muutaman onnitteluviestin saimme, ja ne olivat minulle kultaakin kalliimpia. Tärkeintä on, ettei tyttöämme unohdeta ajan kuluessa. Pienikin viittaus siihen, että hänet muistetaan, riittää. - Äiti, 21 v. -
Olen neljän lapsen isä. Ensimmäisen lapsen odotus oli täynnä lapsenomaista uskoa ja toivoa, sinisilmäistä riemua. Seuraavien raskauksien myötä sokea luottamus hyvään onneen ja varjeltuun kohtaloon murenivat pikku hiljaa, siitä huolimatta, että kaikki meni aina hyvin. Neljättä lasta odottaessa näin toistuvasti painajaisia epäonnisesta synnytyksestä. Palasin sairaalasta yksin, tai ainoastaan toisen kanssa. Ja kaikki meni jälleen hyvin. Ihminen suojelee luonnostaan omaa henkistä terveyttään ja on tahtomattaankin vähintään salaa tyytyväinen, että kaikki paha tapahtuu jollekin toiselle. Kun maailman suurin suru koskettaa tarpeeksi läheistä ihmistä, oma onni saa käänteisen merkityksen. Millä oikeudella onnea jaetaan? Kohtukuoleman kokeneen perheen läheiset joutuvat tunteiden ristituleen. Läheisillä on suunnaton suru toisten puolesta, mutta toisaalta tuo perin inhimillinen onnentunne. Läheiset tuntevat olevansa kykenemättömiä lieventämään rakastamiensa tuskaa, tuntuu siltä, ettei siihen ole oikeastaan edes oikeutta. Tieto sisareni tyttären kuolemasta musersi minut. Maailman julmuus pimensi kaiken alleen. Minun ei kuitenkaan tarvitse elää tuon todellisen tuskan kanssa. Seuraan sivusta sisareni kamppailua elämän muserruksessa, tuskastuneena omaan voimattomuuteen. Ei löydy keinoa tuon surun pois pyyhkimiseksi, aika ei noita haavoja paranna. En voi ikinä ymmärtää tuota tuskaa, voin vain yrittää olla läsnä rakkaitteni surussa. - Enkelitytön eno -
Siitä on nyt vuosi. Sisareni poika kuoli kohtuun vuosi sitten. Kuulin uutisen äidiltäni. Olin koko päivän lamaantunut, en voinut uskoa suru-uutista todeksi. Maailman järjestys tuntui menneen paikaltaan. Ei ollut huomista, ensi viikkoa, ensi vuotta. On vaikea tukea toista ja muita omaisia ja läheisiä tällaisen surun keskellä. On vaikea tietää mitä sanoa, miten lohduttaa. Turvauduin halaamiseen, yhdessä itkemiseen - sekä ihan käytännön apuun: laitoin ruokaa, hoidin esikoista, siivosin ja pesin pyykkiä, katselin telkkaria heidän kanssaan. Tunsin vaikeaksi iloita omien lasten hauskoista tempuista. Vaikeaa oli myös kohdata omia ystäviä ja työtovereita, jotka näkivät heti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Oli haastavaa elää heidän ja oman perheen kanssa normaalielämää. Selitimme omille lapsillemme mitä oli tapahtunut, kerroimme päiväkotiin ja kouluun tapahtuneesta, jotta nämä tietäisivät lastemme oudot kysymykset. Emme kertoneet vauvan olevan "enkelinä" taivaassa, jotta nämä eivät lentokoneessa tähyilisi kuollutta serkkuaan. Käymme heidän kanssaan haudalla aika ajoin. Suren edelleenkin - se ei varmaan koskaan lopu. Kyyneleet saattavat nousta silmiin esimerkiksi ajaessani sairaalan kappelin ohi, iltaisin nukkumaan mennessä ja joskus aivan hassuissa tilanteissa. Vietimme vauvan 1-vuotispäivää lähisukulaisten voimin. Ne olivat kuin lasten synttärijuhlat, vauvan serkut ja sisarus riehuivat, ja muut lähisuku huonokuuloisine isovanhempineen päivitti kuulumisensa. Ei voi sanoa, että elämä voittaa, mutta se jatkuu, erilaisena kuin kukaan ajattelikaan pahimmassakaan painajaisissa, mutta se jatkuu. Siitä on nyt vuosi. - Isosisko -