Vanhemmat joutuvat kohtaamaan kymmeniä ihmisiä lapsen kuoleman jälkeen, eikä hankalilta tilanteilta voi välttyä. Raskaus ja onnellinen odotus on ollut lähipiirin lisäksi myös hyvänpäiväntuttavien tiedossa. Kun raskausmaha onkin hävinnyt, tulevat ihmiset hyvää tarkoittaen kysymään asiasta. Hyväntahtoinen kysymys "Voi onneksi olkoon, saako olla utelias, kumpi tuli?" tuntuu kohtukuoleman kokeneesta äidistä ainoastaan pahalta. Hyvää ja helppoa vastausta siihen ei ole. Tässä kohtaa lapsen kohtukuoleman kokeneen äidin ja isän kannattaa hetkeksi pysähtyä, ja miettiä, miten haluaisi itselleen vastattavan samanlaisessa tilanteessa. Vanhempien tekisi mieli ehkä kirkua, ettei perheeseen tullut mitään lasta eikä maailmassa ole mitään hyvää. Kysyjä ei kuitenkaan tarkoita mitään pahaa ja tulee luultavasti järkyttymään vastauksesta. Olisi hyvä yrittää ymmärtää kysyjän reaktioita, niin ehkä häneltä saa myöhemmin takaisin tukea ja ymmärrystä.Valmista vastausta ei ole olemassa, mutta tiedusteluun voi vastata esimerkiksi, että "Tyttö/poika tuli, mutta meille ei käynyt hyvin, jutellaan asiasta tämän tilaisuuden jälkeen". Tällöin kuulijalle jää hetki aikaa sulatella asiaa, että nyt ei tulekaan onnellista kertomusta synnytyksestä ja vauvan ihanuudesta. Sen jälkeen voidaan mahdollisimman suoraan sanoa, että lapsi on kuollut. Jos ei halua kysyjän kanssa asiasta enempää jutella, voi ehkä sanoa, että on saanut apua sairaalasta/neuvolasta asian käsittelyyn. Voi myös sanoa, että asiasta voi puhua, ainakin vähän ajan kuluttua. Tällöin on itse ikään kuin avannut portin kuulijalle, ja sen jälkeen on hänen sosiaalisista taidoistaan kiinni se, kuinka tapaamiset jatkossa sujuvat.
Ihmisten kohtaaminen oli pitkään hyvin vaikeaa, en osannut tavata edes ystäviäni ja kavereitani lähes puoleen vuoteen. Siitä huolimatta kävin alusta alkaen tutuissa paikoissa: kaupassa, kirjastossa jne. Vaikken aina tuttuja tavannutkaan, minusta tuntui siltä, että minussa olisi ollut jokin leima, joka olisi kertonut menetyksestämme. Minusta tuntui siltä, että minua katsotaan jotenkin erityisesti. Joitakin kertoja kohtasin tuttavia kaupassa, jolloin he iloisesti kysyivät, kumpi meille on syntynyt. Tuolloin vastasin, että enkelityttö ja saatoin selittää jotakin siitä, että lapsemme syntyi kuolleena tai että hän kuoli kohtuun. Tilanne aiheutti minussa aina valtavan jännitys- ja ahdistustilan. Ihmisten reaktiot olivat hyvin vaihtelevia. Välillä en saanut vastaukseksi sanaakaan, välillä sain lämpimät pahoittelut. Tuntui todella pahalta ja loukkaavalta, jos kysyjä ei saanut sanaa suustaan. Jotkut ihmiset eivät syystä tai toisesta edes tervehtineet vastaan tullessaan. Tämä lisäsi minussa tunnetta siitä, että minulla olisi jokin tarttuva rutto, että olisin jotenkin merkitty omituiseksi. Nyt, kun aikaa lapsemme kuolemasta on kulunut yli vuosi, en enää tunne olevani omituinen. Usein kuitenkin koen olevani erilainen äiti, elävästä lapsestani huolimatta, enkä aina osaa keskustella "tavallisista äitien asioista". Edelleen minua jännittää kertoa todellinen lapsilukumme ja se, että yksi lapsistamme on kuollut. Näin kuitenkin kerron, työhaastatteluita myöten aina, kun sitä minulta kysytään. -Äiti, 29v.- Pyysin naapuria ilmoittamaan muille naapureille mitä meille on tapahtunut, ettei kukaan kysele vauvauutisten perään. Pihalle menimme esikoisen kanssa jo samalla viikolla leikkimään. Sairaalasta sanottiin, että lapsille on tärkeintä, että rutiinit pysyvät turvallisina, että joka päivä on tietty rakenne, aamu,päivä ja ilta. Lapsi kestää vanhempien surua kunhan perusrakenteet ovat arjessa selvillä. Ja että lapselle selitetään surun syy, miksi äiti ja isä itkevät. Yksi tuttu tuli vastaan kadulla muutama päivä kotiutumiseni jälkeen, olin ensimmäistä kertaa uskaltautunut lähikauppaan ja tämä iloisesti totesi minut nähdessään - Heiii, viimeisiä viedään - laskettu aika oli niin lähellä ja mahani vielä synnytyksen jälkeen iso. Järkytys oli tälle tutulle kova, kun sanoin, että vauva kuoli, hän lähti pikaisesti pois. Tilanne oli tosi kurja molemmille ja puhuttiin siitä jälkeenpäin, ei hän voinut todellakaan tietää, ja itse olin vielä shokissa ja aloin heti itkeä. Jatkossa koitinkin olla ennakoivasti aina ensimmäinen puhuja, sanoin yleensä että - en tiedä oletko jo kuullut, mutta meidän vauva kuoli, siksi ei ole vauvaa mukana.- Sen sai hyvin sanottua, kun oli harjoitellut repliikin kotona kunnolla rutiiniksi. - Äiti, 30v. -
Ihmisten kohtaaminen oli pitkään hyvin vaikeaa, en osannut tavata edes ystäviäni ja kavereitani lähes puoleen vuoteen. Siitä huolimatta kävin alusta alkaen tutuissa paikoissa: kaupassa, kirjastossa jne. Vaikken aina tuttuja tavannutkaan, minusta tuntui siltä, että minussa olisi ollut jokin leima, joka olisi kertonut menetyksestämme. Minusta tuntui siltä, että minua katsotaan jotenkin erityisesti. Joitakin kertoja kohtasin tuttavia kaupassa, jolloin he iloisesti kysyivät, kumpi meille on syntynyt. Tuolloin vastasin, että enkelityttö ja saatoin selittää jotakin siitä, että lapsemme syntyi kuolleena tai että hän kuoli kohtuun. Tilanne aiheutti minussa aina valtavan jännitys- ja ahdistustilan. Ihmisten reaktiot olivat hyvin vaihtelevia. Välillä en saanut vastaukseksi sanaakaan, välillä sain lämpimät pahoittelut. Tuntui todella pahalta ja loukkaavalta, jos kysyjä ei saanut sanaa suustaan. Jotkut ihmiset eivät syystä tai toisesta edes tervehtineet vastaan tullessaan. Tämä lisäsi minussa tunnetta siitä, että minulla olisi jokin tarttuva rutto, että olisin jotenkin merkitty omituiseksi. Nyt, kun aikaa lapsemme kuolemasta on kulunut yli vuosi, en enää tunne olevani omituinen. Usein kuitenkin koen olevani erilainen äiti, elävästä lapsestani huolimatta, enkä aina osaa keskustella "tavallisista äitien asioista". Edelleen minua jännittää kertoa todellinen lapsilukumme ja se, että yksi lapsistamme on kuollut. Näin kuitenkin kerron, työhaastatteluita myöten aina, kun sitä minulta kysytään. -Äiti, 29v.-
Pyysin naapuria ilmoittamaan muille naapureille mitä meille on tapahtunut, ettei kukaan kysele vauvauutisten perään. Pihalle menimme esikoisen kanssa jo samalla viikolla leikkimään. Sairaalasta sanottiin, että lapsille on tärkeintä, että rutiinit pysyvät turvallisina, että joka päivä on tietty rakenne, aamu,päivä ja ilta. Lapsi kestää vanhempien surua kunhan perusrakenteet ovat arjessa selvillä. Ja että lapselle selitetään surun syy, miksi äiti ja isä itkevät. Yksi tuttu tuli vastaan kadulla muutama päivä kotiutumiseni jälkeen, olin ensimmäistä kertaa uskaltautunut lähikauppaan ja tämä iloisesti totesi minut nähdessään - Heiii, viimeisiä viedään - laskettu aika oli niin lähellä ja mahani vielä synnytyksen jälkeen iso. Järkytys oli tälle tutulle kova, kun sanoin, että vauva kuoli, hän lähti pikaisesti pois. Tilanne oli tosi kurja molemmille ja puhuttiin siitä jälkeenpäin, ei hän voinut todellakaan tietää, ja itse olin vielä shokissa ja aloin heti itkeä. Jatkossa koitinkin olla ennakoivasti aina ensimmäinen puhuja, sanoin yleensä että - en tiedä oletko jo kuullut, mutta meidän vauva kuoli, siksi ei ole vauvaa mukana.- Sen sai hyvin sanottua, kun oli harjoitellut repliikin kotona kunnolla rutiiniksi. - Äiti, 30v. -