Lapsen menetyksestä tiedon saaminen on perheelle äkillinen, traumaattinen kriisitilanne. Traumaattinen kriisi on psyykkinen tila, johon ihminen voi joutua kohdattuaan tapahtuman, joka uhkaa hänen ruumiillista olemassaoloaan, sosiaalista identiteettiään ja turvallisuuttaan tai tarpeiden tyydytysmahdollisuuksiaan. Kriisin kuluessa ihmisen pitäisi päästä trauman aiheuttamasta epätasapainotilasta uuteen tasapainoon kehittämällä uusia selviytymiskeinoja, koska kriisissä entiset selviytymiskeinot eivät riitä traumasta selviytymiseen.
Kriisin vaiheetKriisi alkaa sokkivaiheella, joka kestää muutamasta sekunnista vuorokausiin. Sokkivaiheessa ihminen suojautuu ylivoimaiselta tuntuvalta todellisuudelta. Vähitellen ihminen alkaa kohdata tapahtunutta ja sen aiheuttamat reaktiot heräävät. Kriisin reaktiovaihe voi kestää useita kuukausia. Sen kanssa päällekkäin alkaa työstymis- ja käsittelyvaihe, ja kriisi päättyy uudelleen suuntautumisen vaiheeseen. Kohtukuoleman kohdalla myös synnytyksen käynnistelyvaihe, synnytys ja lapsen näkeminen voivat olla traumatisoivia tilanteita. Tällöin traumaattinen kriisitilanne jatkuu pidempään pitkittäen sokkia ja reaktioiden esille tuleminen voi lykkääntyä. Enemmän kriisin eri vaiheista täällä.
Mitä meille tapahtuu traumaattisessa kriisitilanteessa?Trauman aiheuttava tapahtuma uhkaa ihmisen maailmankuvaa ja uskomusjärjestelmää. Yhtäkkiä maailma ja elämänkulku eivät enää näyttäydykään sellaisena, kuin ne on oppinut tuntemaan. Terve, perusluottamuksen omaava ihminen elää sellaisen uskomuksen vallassa, että maailma on hyvä, elämä on tarkoituksenmukaista ja ihmiset arvokkaita. Haavoittumattomuuden illuusioon kuuluu luottamus siihen, että itselle tai omille läheisillä ei voi sattua mitään pahaa. Järkyttävä tapahtuma voi murskata uskomusjärjestelmän, koska kaikki tapahtuu ennustamatta ja sattumanvaraisesti. Myös haavoittumattomuuden illuusio häviää ja ihminen menettää hallinnan tunteensa.
Leimallisimpana muistan sen olon että koko elämältä on mennyt pohja, ja jokin kosminen järjestys on järkkynyt kun lapsi kuolee. Se tuntui niin väärältä ja irvokkaalta, ei lainkaan maailmankuvaan sopivalta. Eihän asiat elämässä näin mene? Oli todella vaikeaa kokea maailma merkityksellisenä taas. Mitä tahansa voisi tapahtua, millään ei ole tarkoitusta, ei ole mitään sääntöjä. Se oli pelottavaa. Provosoiduin, kun ihmiset sanoivat "ehkä tällä on jokin tarkoitus" tai "elämällä on pakko olla merkitys". Ymmärsin tiestysti, että he yrittivät olla lohdullisia, vaikka ehkä kuitenkin enemmän yrittivät lohduttaa itseään kuin minua. Lopulta sain jonkinlaisen rauhan erottamalla "tarkoitus" ja "merkitys" toisistaan. Tajusin, että ei lapsen kuolemalla (tai kenenkään kuolemalla) tietenkään ole mitään tarkoitusta -se on ihan arpapeliä ja huonoa tuuria. Ei kukaan kuole, jotta joku muu asia automaattisesti kohentuisi jollain muulla saralla. Ei ole mitään kosmista balanssia ja "kaikille ansionsa mukaan" systeemiä (vaikka se joskus lohdulliselta ajatukselta tuntuisikin). Mutta kuolemalla voi tai pitäisi olla merkitys -ja mikä se sitten on, on sitten yksilöstä riippuvaa, se merkitys rakennetaan itse. Merkitys voi olla, että arvojärjestys tai elämä menee uusiksi, tai että on ainakin kerran elämässään saanut kokea miltä tuntuu rakastaa omaa lasta. Merkitys voi olla myös se kauhea kaipuu ja ikävä. Tai ihan mitä vaan. -Äiti, 35v.-
Menin sokkiin yksin kotona ollessani, kun ymmärsin lapsemme kuolleen kohtuuni keskellä yötä. Reagoin sokkiin "järkeilemällä"; en ymmärtänyt ottaa yhteyttä kehenkään, vaan päätin odottaa aamuista neuvolakäyntiä. Pohdin tulevan päivän kulkua ja suunnittelin, miten hoitaisin esikoiseni päivähoidon, menisin neuvolaan, jonne miehinikin tulisi ja sieltä lähtisimme mieheni kanssa sairaalaan. Varasin kameran mukaan. Seuraava aamu meni juuri näin. Sairaalassa tuntemukseni saivat vahvistuksen. Sokkini vain voimistui enkä ymmärtänyt lainkaan mitä meille tapahtui. En juuri osannut itkeä enkä ottanut vastaan sairaalan tarjoamaa keskusteluapua. Sokkivaihetta kesti usean päivän ajan. Tuona aikana kertoilin lähimmäisilleni faktoja siitä, miten asiat olivat edenneet enkä reagoinut lainkaan tunteella, en juuri itkenyt. Vasta viidentenä päivänä itkin kunnolla, mutta tuostakin eteenpäin tunteet tulivat vain hetkittäin. Siunaustilaisuudessakaan en ollut henkisesti läsnä; en itkenyt vaan keskityin ottamaan valokuvia. Kesti noin kuukauden, ennen kuin kuoleman tosiasiana kieltäminen alkoi lopullisesti murtua ja tunteet tulla esiin. Tunteet kuitenkin tulivat vain aika ajoin, koska en niitä aina pystynyt ottamaan vastaan. En osannut ajatella pitkälle tulevaisuuteen, vaan elin päivän kerrallaan. Puolen vuoden kuluttua menetyksestä mieleni mustui täysin ja hakeuduin terapiaan. Tällöin vasta aloin kunnolla käsitellä erilaisia tunteitani. Terapiassa myös kävin läpi traumaattisen sokkivaiheen ja synnytyksen. Pari kuukautta terapiassa käytyäni aloin nähdä tulevaisuuteni valoisemmin ja aloin nähdä paljon kauniita ja lohduttaviakin sävyjä menetyksessämme. -Äiti, 29v.-
Lähteet:
Lupa särkyä - Kriisistä elämään, Eija Palosaari, Edita Helsinki, 1. painos 2007Surutyö, Soili Poijula, Kirjapaja Oy Helsinki 2002 2.painos