Isovanhemmat surevat päällekkäin useita asioita. He surevat kuollutta lapsenlastaan ja oman lapsensa ja tämän puolison kokemaa menetystä ja tuskaa. Isovanhemmille kuolema saattaa olla tutumpi ihmiseloon kuuluvana ilmiönä. He ovat elämässään kohdanneet suruja ja kriisejä, mutta selviytyneet niistä entistä vahvempina. He pystyvät antamaan toivoa selviytymisestä myös lapsilleen. Isoäidit voivat olla suureksi avuksi alun järkytyksen keskellä. He voivat tehdä kaikkea sitä, mitä muut eivät jaksa tai huomaa. Isoisät ovat monesti toimijoita ja sivusta hiljaa tukevia. Sureva äiti saattaa alkaa peitellä pahaa oloaan, koska huomaa oman äitinsä käyvän suruaan läpi hänen kauttaan. Jos aikuinen tytär voi huonosti, tämän äitikin voi huonosti.Joskus isovanhempien voi myös olla vaikea suhtautua lapsen menetykseen ja lapsensa menettäneiden tapaan surra. He voivat tahtomattaan sanoa kylmältä ja loukkaavaltakin tuntuvia asioita. Tällöin taustalla voi olla omia menetyksiä, joiden sureminen on jyrkästi kielletty sen aikaisten tapojen mukaan. Mikäli ristiriitoja isovanhempien ja vanhempien välillä on, olisi hyvä keskustella niistä. Isovanhemmat voivat olla suurena tukena sureville vanhemmille ja suhteesta voi muodostua entistä lämpimämpi. Aina läheiset eivät tiedä, miten olla avuksi ja tueksi. Tällöin vanhemmilta voi kysyä heidän toiveistaan. Surevat vanhemmat eivät useinkaan toivo omilta vanhemmiltaan ohjeita surunsa kulkuun tai toimintatapoihinsa. Jokaisen suru on hyvin yksilöllistä ja muiden antamat ohjeet voivat loukata. Aikuisesta iästään huolimatta sureva vanhempi voi myös kaivata erityistä läheisyyttä, ikään kuin äidin hoivaavaa syliä. Usein pelkkä myötäelävä läsnäolo ja kuunteleminen riittävät.
Työpöydälläni on pienen pojantyttäreni kuva. Hän kuoli pari päivää ennen syntymäänsä. Siinä hän nukkuu levollisena ja kauniina. Olen kiitollinen siitä, että sain nähdä hänet, silittää hänen haurasta poskeaan ja piirtää ristin hänen otsaansa, kun hän lepäsi sairaalassa pienessä arkussaan. Olen kiitollinen siitä, että sain jakaa niin monia asioita hänen vanhempiensa, hänen äitinsä vanhempien ja mieheni kanssa: sairaalassa jo hänen syntymäänsä odotellen, hänen arkkuun panonsa pienessä hartaudessa, hänen kauniin siunaustilaisuutensa perheiden ja ystävien kanssa kahden kirkon pappien toimittaessa siunauksen, hänen uurnansa laskemisen maan poveen. Olen kiitollinen siitä, että poikani ja hänen vaimonsa ovat toistaan tukien kohdanneet suuren menetyksensä. Pienen tytön kuolemasta on toista vuotta ja menetyksen kipeys alkaa hellittää. Hän on ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa lapsenlapseni. Tieto hänen kuolemastaan kauniina kesäsunnuntaina oli kauhea isku. Ensimmäinen hätä koski kuitenkin lapsen vanhempia, vieläkin silmiini palaavat itkevä nuori äiti ja mykkää kauhua kuvastavat poikani silmät. Suruksi hätä muuttui hänen syntymänsä jälkeen katsoessani valokuvia lapsesta äitinsä rinnalla ja isänsä sylissä sairaalan keinutuolissa. Oli niin paljon surtavaa. Puhumme hänestä paljon kaikkialla. Hän eli niin vähän aikaa ja kävi vain näyttäytymässä, mutta hän ei lakkaa olemasta ensimmäinen ja rakas, vaikka suru vähitellen vaimenee. Kuitenkin katsoessani hänen kuvaansa kyselen välillä, mikä ihmeen kiire hänellä oli. - Isoäiti -