Sisaruksen menetys on lapsellekin suuri suru ja kriisi, vaikkei lapsi käsittelekään asiaa aikuisen tavoin. Lapset voivat surra voimakkaasti myös esimerkiksi kohtuun kuollutta serkkuaan tai muuta läheistään. Seuraavassa kerrotaan eri-ikäisten lasten kehityksestä ja kyvyistä reagoida suruun sekä lasten surureaktioista. Lopuksi on neuvoja siitä, miten lapsen kanssa voi kuolemasta keskustella, miten ottaa lapsi mukaan eri sururituaaleihin ja miten tukea lasta surussa. Voidakseen jakaa lapsen surun, on vanhemman huolehdittava omasta jaksamisestaan.
Esikoistyttömme oli 3,5 -vuotias, kun hänen pikkusiskonsa syntyi kuolleena. Hän oli kovasti odottanut pikkusisarusta, joten tiesimme tuottavamme valtavan pettymyksen. Sanoja kuolemasta kertomiseen oli vaikea löytää. Synnytystä käynnisteltäessä mieheni kävi kertomassa esikoisellemme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa, koska vauva on kovin sairas. Halusimme tällä tavoin valmistella häntä. Kotiuduttuamme kerroimme heti, että pikkusisko syntyi, mutta ei jaksanut elää, vaan kuoli. Kerroimme, että pikkusisko on taivaassa enkelinä eikä koskaan tule kotiin, emme näkisi häntä koskaan. Näytimme vauvan kuvan heti kamerasta. Esikoisemme puhkesi lohduttomaan itkuun sylissäni. Sitä kesti pitkään. Välillä hän epäuskoisena töni mahaani ja varmisteli, ettemmekö voisi hakea siskon kotiin. Tällaista varmistelua ja ajoittaista itkua kesti sen päivän. Seuraavana päivänä hän jo vilkutteli puihin, joiden oksalle kuvitteli siskonsa. Alkuun esikoisen kysymykset olivat hyvin konkreettisia, kuten mitä siskolla on taivaassa päällään, mitä hän syö ja tekee. Esikoinen myös pohdiskeli sitä, miten pikkusisko pääsi taivaaseen. Usein vastasimme, ettemme tiedä. Yritimme kuitenkin olla mahdollisimman rehellisiä ja myöhemmin kerroimmekin tarkemmin, että vauva kuoli jo masussa eikä ollut sairas, hän ei vain jaksanut elää. Kaikki kuvat katsoimme yhdessä ja vastasimme esikoisen kysymyksiin. Hän oli myös siskonsa siunaustilaisuudessa mukana. Etukäteen kerroimme hautajaisten tunnelmasta ja sanoimme, että siellä koristelemme vauvalle pesän, jossa on hyvä halutessa levätä. Myöhemmin olemme kertoneet, että maan alla on siskon ruumis, mutta hän ei tunne eikä kuule enää mitään, vaan jokin hänestä on taivaassa. Me emme kuitenkaan voi häntä nähdä. Esikoisemme kuitenkin heiluttelee pilvien suuntaan tai katselee siskonsa tuikkivaa tähteä. Kipein esikoisen kysymys oli itkun kera kysytty: "Äiti miksen minä saanut nähdä pikkusiskoa ja pitää häntä sylissä?" Olemme koko ajan edenneet esikoisen tahdissa ja puhuneet pikkusiskosta silloin, kun hän on halunnut. Kuvia siskosta on kotona ja siskosta puhutaan yhtenä lapsista. Tällä tavoin esikoisemme on oppinut luontevasti puhumaan itsestään isosiskona ja pikkusiskostaan yhtenä perheenjäsenenä, joka ei kuitenkaan ole läsnä. Aluksi esikoisemme ahdistui kovasti itkustani ja yritti piristää minua. Selitin hänelle aina, että on hyvä itkeä, kun on surullinen ja kerroin miksi olen surullinen. Sittemmin hän tottui itkuuni eikä enää hätkähdä sitä. Itse hän ei ole usein itkenyt, mutta on monesti kertonut surullisuudestaan ja ikävästään. -Äiti, 29v.- Osaisipa surra kuin lapsi. Lapseni eivät koskaan nähneet pientä serkkuaan, silti he tuntevat hänet hyvin. Serkku asuu iltaruskossa, ratsastaa sateenkaarella, pomppii pilven hattaralta toiselle. Lapset eivät murehdi sitä, mitä serkulta jää näkemättä ja kokematta, hänhän on läsnä aina. - Enkelitytön eno -
Esikoistyttömme oli 3,5 -vuotias, kun hänen pikkusiskonsa syntyi kuolleena. Hän oli kovasti odottanut pikkusisarusta, joten tiesimme tuottavamme valtavan pettymyksen. Sanoja kuolemasta kertomiseen oli vaikea löytää. Synnytystä käynnisteltäessä mieheni kävi kertomassa esikoisellemme, että äiti ja vauva ovat sairaalassa, koska vauva on kovin sairas. Halusimme tällä tavoin valmistella häntä. Kotiuduttuamme kerroimme heti, että pikkusisko syntyi, mutta ei jaksanut elää, vaan kuoli. Kerroimme, että pikkusisko on taivaassa enkelinä eikä koskaan tule kotiin, emme näkisi häntä koskaan. Näytimme vauvan kuvan heti kamerasta. Esikoisemme puhkesi lohduttomaan itkuun sylissäni. Sitä kesti pitkään. Välillä hän epäuskoisena töni mahaani ja varmisteli, ettemmekö voisi hakea siskon kotiin. Tällaista varmistelua ja ajoittaista itkua kesti sen päivän. Seuraavana päivänä hän jo vilkutteli puihin, joiden oksalle kuvitteli siskonsa. Alkuun esikoisen kysymykset olivat hyvin konkreettisia, kuten mitä siskolla on taivaassa päällään, mitä hän syö ja tekee. Esikoinen myös pohdiskeli sitä, miten pikkusisko pääsi taivaaseen. Usein vastasimme, ettemme tiedä. Yritimme kuitenkin olla mahdollisimman rehellisiä ja myöhemmin kerroimmekin tarkemmin, että vauva kuoli jo masussa eikä ollut sairas, hän ei vain jaksanut elää. Kaikki kuvat katsoimme yhdessä ja vastasimme esikoisen kysymyksiin. Hän oli myös siskonsa siunaustilaisuudessa mukana. Etukäteen kerroimme hautajaisten tunnelmasta ja sanoimme, että siellä koristelemme vauvalle pesän, jossa on hyvä halutessa levätä. Myöhemmin olemme kertoneet, että maan alla on siskon ruumis, mutta hän ei tunne eikä kuule enää mitään, vaan jokin hänestä on taivaassa. Me emme kuitenkaan voi häntä nähdä. Esikoisemme kuitenkin heiluttelee pilvien suuntaan tai katselee siskonsa tuikkivaa tähteä. Kipein esikoisen kysymys oli itkun kera kysytty: "Äiti miksen minä saanut nähdä pikkusiskoa ja pitää häntä sylissä?" Olemme koko ajan edenneet esikoisen tahdissa ja puhuneet pikkusiskosta silloin, kun hän on halunnut. Kuvia siskosta on kotona ja siskosta puhutaan yhtenä lapsista. Tällä tavoin esikoisemme on oppinut luontevasti puhumaan itsestään isosiskona ja pikkusiskostaan yhtenä perheenjäsenenä, joka ei kuitenkaan ole läsnä. Aluksi esikoisemme ahdistui kovasti itkustani ja yritti piristää minua. Selitin hänelle aina, että on hyvä itkeä, kun on surullinen ja kerroin miksi olen surullinen. Sittemmin hän tottui itkuuni eikä enää hätkähdä sitä. Itse hän ei ole usein itkenyt, mutta on monesti kertonut surullisuudestaan ja ikävästään. -Äiti, 29v.-
Osaisipa surra kuin lapsi. Lapseni eivät koskaan nähneet pientä serkkuaan, silti he tuntevat hänet hyvin. Serkku asuu iltaruskossa, ratsastaa sateenkaarella, pomppii pilven hattaralta toiselle. Lapset eivät murehdi sitä, mitä serkulta jää näkemättä ja kokematta, hänhän on läsnä aina. - Enkelitytön eno -
Lähteet:
Lasten suru, Atle Dyregrov. Jyväskylä, Gummerus Kirjapaino Oy 1994.Lasten surun kohtaaminen. Käpy Ry.Surevan lapsen kanssa, Jaakko Erkkilä, Tiina Holmberg, Sirkku Niemelä, Hilkka Ylönen. Jyväskylä, Gummerus Kirjapaino Oy 2003.