- erossa olemisesta aiheutuva tuska ja kaipaus - surullisuus ja kärsimys - ahdistuneisuus, paniikki ja erilaiset pelot, mm. kuolemanpelko - haavoittuvuus, turvattomuus ja avuttomuus - voimattomuus, hallinnan puuttumisen ja uhriksi joutumisen tunne - viha, ärsyyntyneisyys ja sietokyvyn puute - syyllisyys, itsesyytökset ja katuminen - masennus ja toivottomuus - hulluksi tulemisen pelko ja tunne-elämän epävakaus - yksinäisyys ja hylätyksi tulemisen tunne - ristiriitaisuus ja myös helpotus
Surun pahimpina hetkinä tuska tuntui rajusti puristavana ja ahdistavana tunteena rintakehässä. Niinä hetkinä tuntui siltä, ettei selviäisi tuskasta ikinä. Vaikka yritin vakuutella itselleni, etten ollut aiheuttanut vauvamme kuolemaa, tuli hetkiä, jolloin koin musertavaa syyllisyyttä menetyksestä. Vieläkin toisinaan syytän itseäni siitä, etten osannut tarkkailla vauvan vointia paremmin. Vauvamme kuoltua myös kuolemanpelko yllätti. Vedin henkisen napanuoran elävään esikoiseen tiukille ja pelkäsin, että menettäisin hänetkin. Vahdin hänen tekemisiään. Saatoin myös itkeskellä sitä mahdollisuutta, että pian menettäisin miehenikin. Muutaman kuukauden kuluttua menetyksestä lähdin ulkomaille yksin. Ennen matkaa näin unta lento-onnettomuudesta ja tuon jälkeen olin aivan varma, että kuolisin matkalla. Kerroin miehelleni valmiiksi hautajaistoiveeni ja jätin jäähyväiskirjeen lähimmäisilleni. Lähdin itkien matkalle. Voimakkain kuolemanpelko hellitti pikkuhiljaa, mutta vieläkin toisinaan tulee kuristava tunne, jos vain ajattelenkin, että vielä voin menettää toisenkin lapsen. Sisällä vellova valtava viha alkoi purkautui yleisenä ärtyneisyytenä. Olin kiukkuinen kaikille ja kaikesta, kiroilin paljon. Yritin purkaa vihaani kirjoittamalla ja huutamalla yksin ollessani. Yritin miettiä, mistä kaikesta olen vihainen. Silti, yli vuosi lapseni kuoleman jälkeen, tulee edelleen päiviä jolloin olen kiukkuinen "ilman mitään syytä". Olen myös ollut valtavan katkera elämälleni ja kohtalolleni. Se katkeruus nakertaa sisälläni yhä. - Äiti, 29v. -