Suru ei ole sairaus. Sen ainoa hoito on sureminen. Aivan aluksi on selviydyttävä päivä kerrallaan ja pidettävä huolta itsestään. Sureva on ikään kuin tehohoitoa tarvitseva potilas, haavoittuva, uupunut ja heikko. Surevan vanhemman tulee pitää huolta itsestään, jotta hän kykenee huolehtimaan mahdollisista muista lapsistaan. Perheen läheiset voivat auttaa lapsista huolehtimisessa.Surutyö edellyttää menetyksen kohtaamista ja sopeutumista menetykseen. Surutyössä on käsiteltävä kuollutta lasta koskevia ajatuksia, murrettuja toiveita ja maailmaa sellaisena kuin se on ilman menetettyä lasta. Kivun kohtaaminen johtaa paranemiseen, kun taas surun välttely voi aiheuttaa ahdistusta, hämmennystä ja masennusta. Mikäli lähipiiri ei anna oikeutusta kohtuun kuolleen lapsen suremiselle, voi olla hyvin vaikeaa jakaa tunteitaan. Tällöin on hyvä hakea ammattiapua. Kyynelten tukahduttaminen voi altistaa stressisairauksille, joten kyky itkeä auttaa paranemaan. Suru ei tuhoa tai hajota, vaan rakentaa. Voimakkaat tunteet voivat patoutua sisään. Niiden täytyy kuitenkin päästä purkautumaan, muuten ne voivat sairastuttaa meidät. Joskus ainoa keino tähän on huutaa. Huutamalla voi antaa tuskalle äänen ja täten auttaa omaa toipumistaan. Huutaminen on suomalaisessa kulttuurissa usein paheksuttua, mutta muita häiritsemättä voi huutaa vaikka autossa, metsässä tai tyynyä vasten.Usein sanotaan, että suru on surtu vuodessa. Tällainen myytti surun kestosta on uuden surututkimuksen myötä osoittautunut perättömäksi. Tutkimusten mukaan voimakkain suru lapsen menetyksestä kestää tavallisesti 3-5 vuotta. Suru voi tavallaan kestää läpi elämän tarkoittamatta sitä, että sureminen olisi jatkuvaa. Suru on jatkuvaa ensimmäisten päivien tai viikkojen ajan, mutta voimakkaat surun tunteet voivat nousta uudestaan pintaan elämän eri vaiheissa. Traumaattinen suru, kuten lapsen menetys, voi vaatia enemmän aikaa, sillä surevan on tehtävä sekä traumatyö että surutyö. Traumattisen kriisin kohtaamisesta on kirjoitettu omassa osiossaan.