Kun rakkaudella odotettu lapsi kuolee, menetyksen tunne on musertava. Voi sanoa, että lapsen kuolema on vanhemmuuden vaikein kokemus. Lapsen kuoleman tosiasiana hyväksyminen voi aluksi tuntua kuolleen unohtamiselta tai pettämiseltä ja siksi kovin ristiriitaiselta. Kuoleman tosiasiana hyväksyminen ei kuitenkaan tarkoita suhteen päättymistä. Kiintymyssuhde lapseen säilyy kuoleman jälkeen, mutta se muuttuu surutyön myötä. Surutyön myötä kiintymysside lapseen muuttuu konkreettisesta yhdessäolon mahdollisuudesta suhteeksi, joka on yhä olemassa hyvin erityisellä tavalla surevan sydämessä ja mielessä. Lapsen kuolemaan päättyy yksi elämä, muttei rakkaus. Valitettavasti lähipiiri ei aina ymmärrä kiintymyssuhteen pysyvyyttä ja sitä, että vanhemmat pitävät kuollutta lasta edelleen yhtenä jälkeläisistään ja osana elämäänsä. Kohtuunkin kuollut vauva on eläessään ollut jo rakastettu perheenjäsen ja vanhemmat ovat hänen vanhempiaan lapsen varhaisesta kuolemasta huolimatta. Lapsen kohtukuolema on valitettavan vaiettu ja jakamaton suru. Kohtuun kuollutta vauvaa eivät vielä useat ihmiset ole tunteneet, joten suru voi tuntua vanhemmista hyvin yksinäiseltä ja vaikealta. Toisinaan isä ei koe suruaan oikeutetuksi ja suru voi jäädä vain äidin harteille, onhan hän tuntenut lapsen parhaiten. Ympäristönkin reaktioiden perusteella voi tuntua siltä, ettei kohtuun kuollutta lasta edes saisi surra. Tämän vuoksi tuen saaminenkin voi olla vaikeaa ja sureminen voi vaikeutua ja pitkittyä. Vanhemmilla on kuitenkin täysi oikeus suruunsa ja erilaisiin tunteisiinsa. Sureminen on kuin matka, joka voi tuntua pelottavalta, tuskalliselta ja joskus yksinäiseltäkin. Millään sanoilla ei saa tuskaa poistettua. Vähitellen löytyy kuitenkin voimaa antavia kokemuksia siitä, ettei tuska kestä ikuisesti. Näiden kokemusten avulla sureva voi nousta muuttuneena takaisin arkeensa.