Äidin suru

Lapsen kohtukuoleman jälkeen äidin suruun liittyy tavallisesti voimakkaita ruumiillisia oireita. Äiti voi kokea menetyksessä hädän, rauhattomuuden, kärsimyksen ja ahdistuksen tunteita, sillä äidin koko keho on valmistautunut ylläpitämään ja jatkamaan lapsensa elämää.  Vaikka lasta ei ole, on äidillä silti voimakas hoivaamisen tarve. Raskauden aikana äiti on aistiensa kautta ja hormonaalisesti virittynyt kohtaamaan lapsensa synnytyksen jälkeen. Äiti joutuu toipumaan sekä synnytyksestä että surustaan.

Alun järkytys mykistää ja siirtää ahdistusta sekä kipua sanojen ulottumattomiin. Tällöin keho oireilee. Alkujärkytyksen jälkeenkin äidillä voi olla jäljellä hyvin voimakas tarve pitää lapsesta kiinni henkisesti. Äiti saattaa tuntea vauvan liikkeitä kohdussa vielä pitkäänkin synnytyksen jälkeen, hän saattaa kuulla vauvan itkua ja herätä öisin ikään kuin imetystä varten. Keho voi tuntua tyhjennetyltä, syli ja kädet ovat kipeän tyhjät. Käsiä voi särkeä ja voi tuntua, etteivät kädet tiedä mitä tehdä. Erilaiset kehon kivut voivat ilmentää tyhjyyden tunnetta, tuskaa ja kaipausta. Siten ruumiillisuus korostuu ja hallitsee surua.

Äidin ja vauvan välillä vallitsee erityinen yhteys, symbioosi, josta luopuminen voi olla hyvin vaikeaa. Koska lapsi on haudassa, äiti voi pitkään kokea, että hän itsekin on haudassa. Haudalla käymisestä voi tulla pakollinen päivittäinen rituaali. Molemmilla vanhemmilla voi olla piinaavia ajatuksia siitä, mitä lapselle haudassa tapahtuu ja ajatuksia haudan aukaisemisesta.

Äidin surua voi olla vaikea selittää muille, koska se on oma yksityinen maailmansa, jossa on vain äiti ja ei lasta. Lapsen kohtukuolema aiheuttaa usein ristiriitaisia ajatuksia oikeudesta äitiyteen ja se saattaa saada epäilemään onko lasta ollutkaan olemassa ja onko itse ylipäänsä äiti. Ajatukset hämmentävät ja vaikeuttavat suremista. Äidillä voi olla yhtaikaa voiman ja voimattomuuden tuntemuksia. Lapsi tuntuu olevan jossakin lähes fyysisesti eikä häntä kuitenkaan ole. Äiti tietää elävänsä, muttei välttämättä aina koe elävänsä.

Äiti voi olla myös täynnä raivoa ja vihaa, koska häneltä on riistetty lapsi. Äiti voi tuntea vihaa itseään, omaa kehoaan ja elämäänsä kohtaan. Itsesyytökset ovat tavallisesti äidillä muita voimakkaampia, onhan ainoastaan äiti kantanut lasta. Tavallisesti nainen kuitenkin pyrkii olemaan raskausaikana lapselleen mahdollisimman hyvä äiti ja voi järkitiedolla ymmärtää, ettei ole vastuussa lapsensa kuolemasta. Siitä huolimatta omat ajatukset ja ahdistavat unet voivat kauhistuttaa.

Äidin täytyy erikseen ponnistautua ihmisten ilmoille. Ympäristön raskaana olevat naiset tai elävän vauvan synnyttäneet voivat saada aikaan voimakkaitakin katkeruuden tunteita ja vauvojen näkeminen voi tuntua vaikealta. Surevalla äidillä voi olla pelko siitä, että hänet on merkitty vaaralliseksi pienille vauvoille. Se nousee syvältä hänen ristiriidastaan ja itsesyytöksistään: olin huono äiti, kun en pystynyt pitämään lastani hengissä. Äidin voi tehdä mieli varoittaa muita, että heidänkin lapsensa voi kuolla, kunnes hän huomaa, että hänen surunsa ei ole osa muiden arkipäivää.

Tavalliset arjen rutiinit ja vaatimukset auttavat myös toipumaan. Vaikkei voimia toiminnalle juuri ole, auttaa tekeminen tasoittamaan pahaa oloa. Suru saattaa tulla hiljaisina hetkinä ja yksin ollessa. Puhumiseenkin saattaa turtua ja väsyä. Kun pahin henkinen kipu alkaa hellittää, tilalle jäävät kaipaus ja hiljainen suru.

Ajan myötä kuolleesta lapsesta tulee kaunis muisto, josta ei tarvitse koskaan luopua. Kohtuun kuollut lapsi saa aina pysyä yhtenä perheenjäsenenä ja vanhemmat ovat oikeutettuja kaikkiin surun ja menetyksen tunteisiinsa. Kun tuskainen suru hellittää, ei kokemus enää muistuta jostakin kipeästä asiasta, vaan tapahtuneeseen voi löytyä kauniita ja lohduttavia sävyjä. Lapsi voi tuntua ikään kuin ikuiselta, rakkaalta aarteelta äidin sydämessä.