Oli kevät 2009 ja elimme nuorena pariskuntana muutosten aikaa. Raskaustesti näytti positiivista puolen vuoden odotuksen jälkeen. Olimme onnellisia ja samalla niin hämmentyneinä. Tilanne oli uusi ja erilainen kuin mikään ennen. Marraskuussa meille syntyisi esikoinen, oma rakas lapsemme, elämämme muuttuisi täysin. Ilo oli valtava niin meillä kuin läheisillämmekin. Raskausaika sujui erinomaisesti, voin odottavana äitinä hyvin ja kukoistin. Läpi raskauden kaikki arvot ja mitat olivat normaaleja, mitään hälyttävää ei vauvassa eikä minussa näkynyt. Mikään ei ennakoinut tulevia tapahtumia.
Kaikki eteni siis hyvin ja aivan normaalisti, kunnes eräänä syyskuun päivänä aloin huolestua. Oli maanantai, raskausviikkoja 29, enkä ollut varma, oliko lapsi liikkunut sinä päivänä. Minua väsytti ja olin alakuloinen, en kuitenkaan reagoinut huoleeni millään tavalla. Tiistain kuljin sumussa, töissä yritin jouduttaa aikaa, että pääsisin pian kotiin huolehtimaan vauvasta, viettämään aikaa hänen kanssaan. Kotona makasin peittojen alla koko illan, söin ja join makeaa, yritin herätellä vauvaa. Nukuin, itkin. Välillä havahduin unesta, kun mies töni vatsaani ja huhuili vauvalle. Herää nyt, isi täällä. Vauva ei herännyt. En tiennyt mitä tehdä. Kukaan ei ollut koskaan kertonut, mitä tehdä tai minne soittaa, jos raskausaikana tulee hätä. Eihän raskausviikkojaan ollut vielä kovin paljoa. Tuolloin tiistaina vitsailin miehelleni, että "entä jos pikkuinen kelluu kuolleena tuolla lapsivedessä", kun siltä se todella tuntui. Kellui ja painoi kylkiluitani, kuten oli jo viikkoja painanut, tällä kertaa vain liikkumattomana. En voinut ymmärtää, että noin asia todellakin oli. Kellui kuolleena lapsivedessä.
Keskiviikkona menin töihin normaaliin tapaan, huonosti nukutun yön jälkeen. Odotin kuuliaisesti neuvolan soittoaikaan ja soitin. Kerroin parin päivän liikkumattomuudesta. Terveydenhoitaja käski minut tulemaan heti. Hänen huolestaan tajusin ensimmäistä kertaa itsekin todella huolestua. Olisiko minun pitänyt tajuta? Minne olisin soittanut? Onko jotain sattunut? Lapsihan luultavasti selviytyisi jo, vaikka syntyisikin, miksi siis huolestua?
Lähdin neuvolaan, eikä sydänääniä löytynyt, vaikka lastenneuvolankin lääkäri niitä kävi etsimässä. Terveydenhoitaja soitti äitiyspoliklinikalle ja kysyi, laittaako minut taksilla vai ambulanssilla. Mitä ihmettä tapahtuu, ihmettelin. Miksi niin kiire? Minulle tilattiin taksi ja huolestuin, koska en ollut varma onko minulla varaa maksaa sitä juuri nyt. Vauvani sydänääniä ei kuulunut ja minä huolehdin, onko minulla varaa taksiin. Äitiyspoliklinikalle päästyäni istuin odotusaulaan odottamaan ultraan pääsyä. Tärisin, kyyneleet yrittivät nousta silmiini. Olin hädissäni. Heti kun hoitaja laittoi ultran käyntiin ja sen vatsalleni, itku laukesi. Sydän ei sykkinyt. Monitorilla näkyi, kuinka pienokaisemme kellui kuolleena lapsivedessä, sydämen kohta pimeänä. Esikoisemme oli kuollut, ilman ennusmerkkejä. Tyttö, sain tässä vaiheessa tietää. Itkin hiljaa, sydämeni oli palasina.Jouduin soittamaan miehelleni töihin ja kertomaan huonot uutiset. Soitin töihin, etten tule takaisin. Lupasin soittaa, joskus. Sain miehen rinnalleni sairaalaan, enkä koskaan unohda miten hän tuli sisään siihen huoneeseen, mihin minut oli ohjattu. Istuin penkillä vaatteet päällä ja laukku sylissäni, en tiedä miten kauan olin istunut ja odottanut. Mies käveli luokseni likaisissa työvaatteissa ja romahti eteeni itkien. Maailmamme muuttui pienissä hetkissä, vähän kerrallaan, onnesta ja marraskuun odotuksesta pohjattomaksi suruksi ja epätoivoksi, joka puristi rintaa ja sai kyyneleet valumaan. Jo ultrahuoneessa oli minulle kerrottu, että edessä oli alatiesynnytys. Olin siihen tyytyväinen, olinhan valmistautunut synnyttämään esikoistani koko raskausajan alateitse. Olin iloinen, että saisin tehdä sen vieläkin, vaikka tyttö oli jo menehtynyt. Jo keskiviikkona synnytystä yritettiin käynnistää, mutta koska edistystä ei tapahtunut, kävimme ulkona kävelemässä ja istumassa. Istuin sairaalan alueen ulkopuolella suurella kivellä ja aurinko paistoi puiden välistä. Minun oli tehtävä jotain, mitä en olisi koskaan halunnut tehdä. Soitettava pienen tyttövauvamme mummille, äidilleni, ja kerrottava suru-uutiset. Äiti vastasi iloisesti ja kuuntelin vähän aikaa hänen kuulumisiaan. Halusin kuulla sitä iloista arkipäiväistä puhetta vähän aikaa, ennen kuin kertoisin suurta surua tuovan uutisen. Hetken päästä pyysin äitiä istumaan alas, olisi huonoja uutisia. Äiti, meidän vauva on kuollut. Kuulin, kuinka tuleva mummi romahti, itki ja huusi, kielsi sanomasta niin. Minulle tuo hetki oli kauhein hetki kaikista. Pahempi kuin se, kun ultrassa näkyi lyömätön sydän. Olin osannut aavistaa, että pikkuinen on kuollut, mutta en olisi tahtonut tuottaa sitä suurta surua muille läheisille. Pyysin äitiä kertomaan asian muille tärkeimmille. Kertomaan siskolleni, joka odotti meidän vauvaamme niin kovasti, ehkä kovemmin kuin kukaan muu ja soittamaan isälleni, ettei hän saakaan ensimmäistä lastenlastaan koskaan elävänä nähdä. Pyysin äiti kertomaan, että en jaksa vastata puhelimeen. Soitan kyllä, kun siihen pystyn. Mieheni soitti äidilleen sairaalasta ja oli käynyt isänsä luona samalla, kun kävi vaihtamassa työvaatteet puhtaisiin. Pahin oli ohi, tärkeimmät jakoivat surua kanssamme ja saimme keskittyä vain itseemme. Pääsimme samana iltana vielä kotiin yöksi, oli tarkoitus jatkaa synnytyskäynnistelyjä taas seuraavana päivänä. Illalla kävin vielä yksin kävelyllä, oli pimeää ja kylmää. Soitin parhaalle ystävälleni, joka tuli tapaamaan minua. Emme itkeneet. Nauroin, kerroin miten onnellinen olen meidän tytöstä ja siitä, että saan synnyttää hänet. Että saan oman lapseni syliin, ihan oikeasti, oman lapseni. Pyysin ystävää kokeilemaan pientä vatsani läpi ensimmäistä ja viimeistä kertaa. Vatsa oli jo pehmeä ja niin tyhjän tuntuinen, aivan erilainen kuin aiemmin. Mieheni tuli hakemaan minua vain muutaman korttelin päästä kotoa. Kotona suljimme valot ja käperryimme niin pieneen tilaan kuin mahduimme. Olimme tässä yhdessä, minä, hän ja vauva, kenties viimeistä kertaa. Seuraavat päivät menivät sumussa, synnytys ei käynnistynyt helposti. Vasta lauantaiaamuna, 12.9., alkoi supistella kunnolla ja näytti siltä, että edistystä tapahtuu. Puolen päivän aikaan supistukset olivat säännöllisiä ja iltapäivällä kalvojen puhkaisun ja epiduraalin jälkeen kaikki kävi nopeasti. Noin tunnin päästä kalvojen puhkaisun jälkeen pieni tyttäremme syntyi, kello 17.35. Pituutta pikkuisella oli 39 cm ja painoa 1160 g, hän oli isäänsä tullut tummatukkainen ruususuu. Synnytyksen jälkeen kätilö kapaloi pyynnöstämme tyttäremme, ennen kuin otimme hänet syliimme. Kaksi tuntia vietimme aikaa hänen kanssaan enkä antaisi noita tunteja pois mistään hinnasta. Muistan vieläkin, miltä tytön kasvot tuntuivat omiani vasten. Kuinka pikkusormeni mahtui juuri ja juuri pikkuisen jo auenneeseen suuhun ja miten hellästi häntä pitelimme. Noiden parin tunnin aikana saimme muistoksi tyttärestämme paljon valokuvia, mitat ja jalanjäljen. Nuo muistot ovat minulle kultaakin kalliimpia. Välillä suren, ettemme ymmärtäneet pyytää muistoksi vielä hiuskiehkuraakin, tai kädenjälkeä. Ettemme pyytäneet nähdä tyttöä vielä seuraavinakin päivinä. Olen kuitenkin enemmän kuin kiitollinen edes näistä muistoista, mitä meillä on. Synnytystä seuraavana päivänä kotiuduimme sairaalasta. Olimme huojentuneina, kun monen päivän odotus oli ohi. Tyttö oli vihdoinkin syntynyt ja olimme saaneet hänet syliimme, hyvästelleet. Olimme hämmentyneitä, ettemme jaksaneet enää itkeä. Mieheni soitti isälleen ja kysyi, onko normaalia, että emme ole surun murtamia, vaan enemmänkin onnellisia. Onnellisia tyttärestämme ja siitä ajasta, minkä saimme hänen kanssaan viettää. Totta kai se oli normaalia, mutta tunne oli outo. Lapsemme oli juuri kuollut ja me osasimme olla onnellisia siitä, mitä oli. Jäin äitiyslomalle, mies sai viikon sairaslomaa. Olisi saanut varmasti enemmänkin, mutta hän koki hyväksi mennä töihin ja saada tekemistä, muutakin ajateltavaa. Se oli hänen tapansa käsitellä surua. Itsekin yritin töihin paluuta jo kuukausi tytön syntymän jälkeen, mutta palasin pian äitiyslomalle. Äitiysloman jälkeen palasin töihin, mutta irtisanouduin pian. Kyseisen työn piti olla väliaikainen ratkaisu siihen saakka, kun saamme pienokaisen kotiin. En voinut jatkaa samaa työtä, missä kaikki muistutti menetetystä vauvasta. Tytön kuolema muutti myös elämänkatsomusta niin paljon, etten halua tuhlata elämääni enää mihinkään, mikä tuntuu pahalta, kuten tuolloinen työni.Sairaalassa ollessamme tapasimme sosiaalityöntekijän ja pian kotiuduttuamme sairaalapapin, jonka kanssa sovimme siunaamiseen ja hautaamiseen liittyvistä asioista. Noin kaksi viikkoa tytön syntymän jälkeen pidimme lyhyen siunaustilaisuuden sairaalan kappelissa isovanhempien läsnä ollessa. En muista siunaustilaisuudesta paljoakaan. Olimme itse rakentaneet tyttärellemme arkun palavanerista ja verhoilleet sen. Siunauspäivänä tulimme arkun kanssa kappelille ja luulimme, että saisimme itse kapaloida pienokaisemme arkkua varten, hyvästellä viimeistä kertaa. Obduktioavustaja oli kuitenkin sitä mieltä, ettei vauvaa enää kannata ottaa syliin tai nähdä alastomana. Olin valmistautunut tytön kapalointiin ja sylittelyyn vielä kerran ja tuntui kamalalta, että se mahdollisuus vietiin minulta. Lopulta suostuin siihen, että obduktiotyöntekijä kapaloi lapsen arkkuun ja saamme hyvästellä hänet arkussaan. Myös isovanhemmat näkivät hänet, ensimmäistä ja viimeistä kertaa.Arkun kansi suljettiin ja vaatimattomat kukat laskettiin sen päälle. Kaksi ruusua ja kaksi pientä kukkakimppua. Siunaustilaisuus oli lyhyt ja hyvin normaalin siunaustilaisuuden kaavan mukainen, kuten olimme papin kanssa sopineet. Vaikka siunaaminen ei meille itsellemme kovin tärkeä ollutkaan, isovanhemmille hetki oli varmasti korvaamaton. Kun siunaaminen oli ohi ja pappi lausunut viimeiset sanansa, kuljetimme pienen arkun tuhkattavaksi omalla autolla. Pikkuinen kulki viimeisen matkansa äidin ja isin välissä takapenkillä. Valitsimme tuhkahautauksen automaattisesti, halusimme toimia kaikessa hyvin vaatimattomasti ja pienellä määrällä ihmisiä. Uurnaksi löysimme tavaratalosta pienen puisen rasian. Sulkemista ja hautaan laskua varten solmimme siihen silkkinauhaa. Muutaman päivän päästä siunaustilaisuudesta kävimme laskemassa uurnan uurnapuutarhaan varatulle paikalleen kahdestaan miehen kanssa. Tuo hetki oli lohdullinen, ikään kuin päätös kaikille pakollisille asioille. Hyvin pian löysimme hautapaikalle myös muistokiven kiviliikkeen edullisten varastokivien joukosta. Kiveen laitettiin laatta vauvan tietoja varten ja pieni lintu koristeeksi. Vauvallamme ei ollut kutsumanimeä raskausaikana emmekä olleet ehtineet tuohon 30. raskausviikkoon mennessä vielä nimiä miettiä. Siksi emme osanneet nimetä tyttöä kuolemansakaan jälkeen. Puheissamme hän on Tyttö, Pikkuinen tai Vauva. Hautakivessä lukee Pieni enkelityttömme ja päivämäärän kohdalla k. s. kuolleena syntyneen merkiksi.Joulukuulle saimme kutsun jälkitarkastukseen, jossa käsiteltiin myös monien erilaisten tutkimusten tulokset. Sekä minusta että vauvasta oli otettu paljon näytteitä ja vauvalle tehty ruumiinavaus. Jälkitarkastuksessa kuitenkin selvisi, ettei syytä ollut löytynyt. Tyttäremme oli täysin terve eikä mitään selittävää tekijää voitu tunnistaa. En tiedä, olisiko ollut helpompaa saada jokin syy tälle kaikelle. On vaikea ymmärtää, että terve lapsi voi kuolla aivan yllättäen äitinsä kohtuun. Näin asia kuitenkin on, emmekä voi sille mitään. Tämän kanssa on vain opittava elämään.Nyt aikaa tyttäremme syntymästä on kulunut jo kahdeksan kuukautta ja suru kulkenut paljon eteenpäin, muotoaan muuttaen. Ensimmäisinä kuukausina tunteet kulkivat aaltoliikettä pohjattomasta surusta ja epätoivosta suunnattomaan ikävään. Pikku hiljaa tunteiden skaala tasoittui, vaikeat ajat lyhenivät viikoista päiviin ja päivistä tunteihin. Suru muuttui kaihoisaksi ikäväksi, haudalla käyminen ja muistelu ei tuonut pinnalle enää tuskaa vaan onnea niistä 29 viikosta, joita saimme tytön kanssa viettää. Koska pikkuinen on esikoisemme, on sureminen välillä todella vaikeaa. On vaikeaa surra jotakin niin abstraktia. Emme tiedä, miltä elävän lapsen saaminen tuntuu. Emme täysin ymmärrä, mitä todella menetimme. Ensimmäiset hymyt, askeleet, sanat... menetimme kokonaisen ihmisen elämästämme, emmekä saaneet koskaan oppia tuntemaan häntä. Näin jälkeenpäin on tullut mieleen joitakin asioita, mitä olisimme voineet tehdä toisin. Hiuskiehkura, enemmän sylittelyä, enemmän vauvan näkemistä. Olisin voinut vaatia obduktiossa, että haluan pukea vauvan itse - olihan hän meidän oma lapsemme, ei kenenkään muun! Olisimme voineet pyytää läheisiä sairaalaan katsomaan tyttöämme niin, että hänestä olisi tullut todellisempi muillekin. En olisi pitänyt kiirettä hautaustavan, -paikan ja -muistomerkin valinnassa, vaan antanut itselleni aikaa etsiä täydellistä ratkaisua. Kun lapsi kuolee jo kohdussa, on niin vähän aikaa kerätä hänestä muistoja. On niin vähän päiviä olla hänen kanssaan. Tilanne on kuitenkin niin vaikea, eikä omat voimavaratkaan välttämättä riitä enempään. Siksi en murehdikaan tekemättömiä asioita vaan olen tyytyväinen näihin kerättyihin muistoihin ja tehtyihin päätöksiin, mitä meillä on. Jos kuitenkin olisin tiennyt muista useammanlaisista mahdollisuuksista, olisin voinut valita toisin. Monta kertaa sairaalassa ollessa ja myöhemminkin meille tarjottiin myös keskusteluapua, mutta emme osanneet sitä siinä tilanteessa ottaa vastaan. Tähänkään asti emme ole sitä tarvinneet, mutta jos olisimme toimineet "järkevästi", olisimme ottaneet kaiken mahdollisen avun ottaneet vastaan, varmuuden varalta. Itse olen liittynyt Internetissä Yahoon Tuntematon Enkeli -vertaistukipalstalle ja saanut sieltä kaikkein suurimman tuen. Palsta on tarkoitettu meille, jotka ovat menettäneet vauvansa raskauden aikana, kun raskaus on kestänyt yli 22 viikkoa, tai synnytyksessä. Kun tuntuu, ettei kukaan muu ymmärrä, palstan jäsenet ymmärtävät. Enkelin äidin tai isän matka on raskas ja loppuelämän mittainen. Surun alkuaika tekee niin kipeää, ettei tiedä miten olla, mutta vähän kerrallaan se helpottaa. Koskaan emme pientä tyttöämme unohda, vaikka elämä kulkeekin eteenpäin. Vauvan kuolemasta ei tarvitse päästä koskaan yli, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Anna itsellesi aikaa surra ja olla, ei ole kiire minnekään - tämä on paras ohje, mitä olen saanut näiden kahdeksan kuukauden aikana. Anna itsellesi aikaa.