Pomppu-tytön tarina

Meidän pieni aarteemme, toinen tyttäremme Pomppu, todettiin kuolleeksi kesällä 2009 raskausviikolla 37+5. Pomppu syntyi seuraavana yönä. Tyttäremme sai nimensä hassusti hyppiessään, kun hänet ensimmäistä kertaa näimme ultrassa. Rakkaudella annettu nimi on nyt kaiverrettu hänen hautakiveensä, valitettavasti. Pompun kuolemasta on tämän kirjoittamishetkellä kulunut yli vuosi, mutta voin hyvin muistaa jokaisen hänen viimeisen hetkensä sisälläni ja tämän maan päällä.

Raskauaikani sujui hyvin, täysin ongelmitta, kuten esikoisenkin kohdalla. Olin jäänyt äitiyslomalle, olin vailla huolia ja valmistelin esikoisen kanssa kotia vauvan tuloa varten. Olimme paljon puhuneet isosiskon roolista ja siitä, mitä kaikkea yhdessä tekisimme. Me vain odotimme päivää, jolloin perheessämme olisi neljä jäsentä. Eräänä kesäisenä aamuna olin omituisen väsynyt ja palelin. Ihmettelin olotilaani, mutta päivän touhut veivät mennessään. En muistanut kuulostella olotilaani enkä pieneni vointia ennen iltaa. Vasta silloin mietin, että milloin olen liikkeet viimeksi tuntenut. Hennosti tönin ystävääni, vastausta saamatta. En ollut kuitenkaan pelkoihin taipuvainen ihminen, joten rauhoittelin itseäni, että vauva nukkuu ja voin itsekin nukkua. En ollut kuullut kohtukuolemasta, en liikelaskennasta tai siitä, että voisin mennä sairaalaan tarkistuttamaan tilanteen. Luotin raskauteen ja elämääni. Yöllä heräsin ja kuulostelin jälleen liikkeitä. Aloin vasta silloin huolestua hiljaisuudesta. Kun tarkemmin tunnustelin, löysin vauvan kasaan painuneena tyhjän vatsan pohjalta. Jokin minussa sanoi, että aarteemme on täydellisen, lopullisen kuollut.

Omassa shokkitilassani torjuin tiedon ja järkeilin. En ottanut kehenkään yhteyttä, en edes töissä olevaan mieheeni. Päätin odottaa aamun neuvola-aikaa, jota ennen veisin esikoisen hoitoon, niin kuin oli sovittu. Mietin, otanko sairaalalaukun mukaani, mutta otin kuitenkin vain kameran. Jokin minussa piti toivoa yllä. Neuvolassa sydänääniä ei kuulunut, mutta laite mittasi sykkeeksi 150. Se olin minun sydämeni kujanjuoksua. "Varmuuden vuoksi" meidät lähetettiin sairaalaan. Koko ajan tiesin totuuden, sen kieltäen. Sairaalassa lääkäri sanoi sanat: "Valitettavasti sikiön syke on negatiivinen".

Itsesyytökset alkoivat välittömästi ja pyysin anteeksi mieheltäni. Kävin läpi edellispäivää ja mietin miten olin lapseni kuoleman aiheuttanut. Synnytys käynnistettiin heti ja supistukset alkoivatkin hiljalleen. En käsittänyt lainkaan, mitä meille tapahtuu. En tiennyt termiä tapahtuneelle, en tiennyt miten saisin suhtautua lapseeni ja saisinko edes nähdä häntä. Yhtäkään kysymystä en silti osannut hoitajille esittää.

Toisen käynnistystabletin jälkeen synnytys käynnistyi kunnolla. Loppu eteni niin rajusti, etten ehtinyt saada kivunlievitystä lainkaan. Synnytys oli sekä keholle että mielelle niin järkyttävä, että purin sitä terapiassa vasta puoli vuotta tapahtuneen jälkeen. Viimeisen ponnistuksen jälkeen avasin silmäni ja näin kalpean lapsen roikkuvan kätilön kädellä. Huoneeseen laskeutui huutoni jäljiltä kaiken kertova hiljaisuus. Kysyin sukupuolta ensimmäisenä. Meidän pieni tyttömme oli syntynyt. Sain hänet rinnalleni. Hän näytti aivan isosiskoltaan; pitkä, hoikka ja kaunis tyttö.

En itkenyt, vaan ihmettelin. Ihmettelin ääneen "miksi sinä lähdit". Siihen kysymykseen en koskaan saanut vastausta. Lauloimme ja juttelimme Pompulle. Mieheni otti valokuvia ja otti myöhemmin Pompun syliinsä. Hyvästelimme rauhassa, enää ei ollut mihinkään kiire. Kun olimme valmiit, kätilö haki vauvamme kapaloitavaksi sairaalan pahviseen arkkuun. Saimme vielä hyvästellä Pompun arkussa, mutta hän oli muuttunut. Hän ei ollut enää siinä. Katselin kuinka kätilö vei lapseni arkussa pois huoneesta, enkä tiennyt minne. Tiesin vain, että sillä hetkellä sydämestäni repäistiin palanen pois. Se, yhden pienen tytön mentävä reikä on edelleen sydämessäni.

Olin shokissa monta päivää ja vain järkevästi selitin kaikille, mitä oli tapahtunut. Kesti lähes viikon, ennen kuin itkin ensimmäistä kertaa kunnolla. Tilasimme hautaustoimiston kautta arkun, jossa haimme lapsemme viikon kuluttua synnytyksestä omalla autolla kotipaikkakunnallemme. Se automatka, tyttöni arkku sylissäni, oli elämäni raskain. Lauloin ja itkin koko matkan, jätin viimeiset hyvästit. Sylini oli täydellisen tyhjä ja oloni turta. Hautajaisissa olin jälleen turta, en itkenyt. En oikeastaan ollut henkisesti läsnä lainkaan, vaan keskityin ottamaan valokuvia. Tilanne taisi olla liian raskas sietää.

Pompun kuolinsyyntutkimukset valmistuivat pitkän ajan kuluessa, mutta mitään kuolemaa selittävää syytä niissä ei selvinnyt. Toiset puhuvat kohdunsisäisestä kätkytkuolemasta. Eräs lääkäri vertasi Pompun kuolemaa auto-onnettomuuteen ja sanoi, että jokin selittämätön onnettomuus vain sattui jo kohdussa.

Suruni käynnistyi pikkuhiljaa, muurien murruttua. Itkin yksin ollessa, sillä en osannut puhua muille. Voimakkaimmat tunteet tulivat hetkittäin, kuukausia kuoleman jälkeen. Puolen vuoden kuluttua vointini romahti ja hakeuduin terapiaan. Se auttoi nopeasti. Vertaistuki Internetissä on kuitenkin ollut isoin lohtu, sillä siellä olen huomannut, etten ole ainoa enkä omituinen kaikkien ajatusteni kanssa. Tämä suru on ollut hyvin vaikea jakaa muiden kanssa ja voimakkaimman surun aikaan halusinkin eristäytyä. Olen pahoillani, etteivät muut päässeet tapaamaan tytärtämme. Itse olisin toivonut saada nähdä pienet silmät auki, edes hetken aikaa.

Nyt voin rehellisesti sanoa, että Pomppu on sydämeni aarre. En halua luopua hänen reiästään sydämessäni. Hän tulee aina olemaan perheemme toinen lapsi eikä kukaan vie hänen paikkaansa. Olen vieläkin ajoittain vihainen ja katkera kohtalolleni enkä aina ymmärrä, miksi elämä heitti tällaisen kohtalon eteeni. Minä kuitenkin rakastan ja ikävöin taivaan leikkikentillä temmeltävää tytärtäni ja aion pitää huolen siitä, ettei hänen muistonsa koskaan unohdu. Nyt kohdussani kasvaa perheemme kolmas lapsi. Jatkuvista peloista huolimatta toivon, että saamme hänet luoksemme. Silloin pääsemme kertomaan hänellekin enkelisiskosta. Surun tie on pitkä ja raskas enkä tiedä, mitä kaikkea se eteeni vielä tuo. Aion kuitenkin oppia kantamaan sen kaiken ylpeänä taivaan tytön äitinä.