Keväällä 2009 posti kantoi luokseni tärkeän viestin. Rakas ystäväni pyysi minua kummiksi kesällä syntyvälle lapselleen. Minua hymyilytti, olin iloinen ja onnellinen siitä, että saisin tuon uuden pienen ihmisen, kummilapsekseni, erityisasemaan omaan elämääni. Kun hän kasvaisi, voisimme myöhemmin ihmetellä muurahaisia metsäretkellä, ostaa hattaraa huvipuistosta ja kertoa toisillemme salaisuuksia. Suunnittelin kummilapseni kastelahjaa lasketun ajan lähestyessä. Ajattelin maalata hänelle taulun, jonka kehyksiin kätkisin kirjeen, jossa kertoisin kummilapselleni siitä, minkälaiselta maailma ja elämä näyttivät ennen hänen syntymäänsä ja minkälaista elämää hänelle toivoisin. Hän saisi avata tuon salakirjeen, kun täyttäisi 18 vuotta.
Muutama viikko ennen kummilapseni laskettua aikaa, ystäväni soitti minulle skypella. Hän kysyi aluksi kuulumisiani, joita lähdinkin vuolaasti kertomaan, kunnes jossain vaiheessa tajusin kysyä, miten sinä voit. Jännittääkö synnytys, siihen kun on enää korkeintaan muutama viikko aikaan. Ystäväni alkoi itkeä ja sai kyynelten lomasta soperrettua, ettei minusta tulisikaan vauvan kummia. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että ystäväni ja miehensä eivät haluakaan minua kummiksi, koska asun heihin nähden maapallon toisella puolella. Yritin tyhmänä lohduttaa ystävääni, että ei se mitään. Ei se mitään, tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin. Toisessa päässä itku vain kiihtyi. Lopulta tajusin ja aloin itkeä valtoimenaan. Kummilapseni on kuollut. Sain soperrettua kysymyksen,
"Onko Pomppu kuollut?""On"
Seuraavat päivät ja viikot menivät sumussa ja epätietoisuudessa. Katselin vain pienen enkelikummityttöni valokuvia ja itkeskelin. Eivät pienet prinsessat kuole.
Olin hyvin huolissani ystävästäni. Heti ensimmäisenä ajattelin, että haluan tukea häntä niin paljon kuin pystyn ja osaan. Ensimmäisten viikkojen aikana hän vaikutti kuitenkin tapahtuneeseen nähden jotenkin kummallisen reippaalta, hoiti käytännön asioita organisoidusti ja selväjärkisesti. Tuntui siltä, ettei apuani ja tukeani niin kamalasti tarvita. Välillä vaikutti siltä, että ystäväni olisi kannatellut muidenkin surua. Minulle hän sanoi, etten saisi liikaa murehtia kummityttöni kuolemaa, koska olin itse raskaana ja minun tulisi huolehtia omasta hyvinvoinnistani. Ystäväni alun näennäisen reippauden rinnalla tuntui, että itsenikin pitäisi jotenkin ryhdistyä ja ajatella tapahtunutta järkevämmin. Jälkeenpäin tiedän, että ystäväni oli tuolloin vielä alkushokissa ja siksi toimi kuin robotti.
Hautajaisten jälkeen ystäväni viestit ja puhelut muuttuivat yhä enemmän mustanpuhuviksi. Tiesin, että nyt läsnäoloani tarvittaisiin. Tuntui raastavalta asua maapallon toisella puolella, halauksien ulottumattomissa. Tiesin, ettei maailmasta löydy sellaisia lohdutuksen sanoja, jotka veisivät ystäväni kipua pois. Hänen maailmansa oli täynnä surua, vihaa ja raivoa. Ainoa asia mitä ystävänä pystyin tekemään oli astuminen hänen maailmaansa, mennä pimeyteen, olla läsnä ja kuunnella. Toisinaan kuitenkin tuntui, etten onnistu siinä kovin hyvin. Vastassa oli surun lisäksi myös paljon vihaa ja katkeruutta. Vaistoamatta sitä säpsähtää ja astuu muutaman askeleen taaksepäin, jos joku on vihainen. Ärräpäiden lennellessä tulee helposti sellainen olo, ettei läsnäoloani kaivata. Tällaisina hetkinä auttoi, kun vain muisti, ettei ystäväni viha tietenkään johdu minusta tai minun tavastani auttaa ja olla tukena, vaan se kumpuaa jostain syvältä, hänen auki revitystä sydämestä. Tuntui hyvin surulliselta nähdä oma rakas ystävä niin vihaisena, mutta samaan aikaan olin kuitenkin erittäin tyytyväinen, että hän uskalsi näyttää minulle myös kaikki nuo kielteiset tuntemukset. Tiesin, että useimpien ihmisten edessä hän kuitenkin pyrki pitämään todellisten tunteiden ympärillä suojamuureja. Se että ystäväni pystyi kuitenkin minulle näyttämään edes osan synkimmistä tunteistaan ja hetkistään, on varmasti ystävyytemme kannalta hyvin merkittävää. Ilman niitä yhdessä itkettyjä hetkiä, en varmasti enää tuntisi ystävääni.
Kummityttöni elää sydämessäni. Sen lisäksi tiedän ja tunnen, että hän leikkii ja ottaa pienen lapsen askeliaan pilvikenttien viheriöllä. Sitten kun on sinun 18-vuotispäiväsi, lähetän sinulle sen salakirjeen ilmapallon mukana taivaisiin.